“Onneksi silloin ei ollut vielä internettiä, kun minä olin nuori.” Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan tuon lauseen? Niin, aika monta. Olen ehkä itsekin lausahtanut tuon kalkkeutuneen huokauksen suustani. Mutta mitä se kertoo verkosta ja somesta, entä nuoruudesta, että osa kansasta pitää elämästään kirjoittamista nuorena ihmisenä someen jotenkin nolona tai jopa vaarallisena?
Verkon ja somen vaarat
Mikä siinä somessa sitten on niin pelottavaa? Ehkä se, että koko elämä voi löytyä verkosta. Ne nuoruuden sekoilut, oma lapsuus, kaikki ikätoverit, jotka voivat lukea tekstisi. Nettikiusaaminen, uhkailu sekä tyhmyyden kärjistyminen somekuplassa ovat surullisenkuuluisia ilmiöitä nykyään. Kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, minäkin, tekemättä tätäkään blogia varten mitenkään kattavaa taustatutkimusta. Nämä ovat vain omia havaintoja ja ajatuksia, ja verkko kanavana muuttaa ne asiantuntijantapaiseksi lausunnoksi kuin taikaiskusta.
Lähdekritiikin puute, medialukutaidottomuuden leviäminen, somekuplat ja karismaattiset populistit piinaavat aikaamme. Opetetaanko peruskoulussa tarpeeksi varovaisuutta ja tervettä epäilyä? Jos jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä on. En edes vielä maininnut lapsipornorinkejä ( https://yle.fi/uutiset/3-10709360) tai groomingia ( https://yle.fi/uutiset/3-11198155 ), inhottavia rikollisia ilmiöitä ja rikollisia, jotka käyttävät hyväkseen verkkoa.
Menemättä sen enempää pelottaviin uhkakuviin, palataan vielä siihen, miksi tavalliselle ihmiselle olisi inhottavaa, jos hänen koko nuoruutensa löytyisi somesta. Kirjoititko tai kirjoitatko sinä, lukijani, nuorena päiväkirjaa? Minä kirjoitin. Ja ei, en todellakaan haluaisi, että minulla olisi ollut vapaa kanava julkaista nuo tekstit. Olin aivan kujalla. Luulin olevani kuolematon ja viisas, kuten aika moni muukin nuori. En väitä, etteikö joku muu olisi voinut olla silloin tai olla nyt enemmän siellä pääkadun puolella, tolpillaan ja tiedostaen mitä tekee. Mutta, lukijani, mieti itseäsi 10 vuotta sitten tai 10 vuoden päästä tästä. Perusoletuksena on, että myös aikuisena kehitys jatkuu ja omat sekoilut verkossa nolottavat ainakin jollakin tasolla. 10 vuoden päästä (viimeistään) minäkin kadun tätä tekstiä. Se on ilmeisesti jonkinlainen luonnonlaki.
Verkon ja somen hyödyt
Toisaalta, jos miltei kaikki käyttävät somea, tulee suurimman osan kokemuskin olemaan samankaltainen. Harvassa ovat ne, jotka eivät olisi sekoilleet some-uransa alussa. Ja jos haluaa menestyä nykyisillä työmarkkinoilla tai ihan vain sosiaalisen elämän areenalla, some alkaa olla jo pakollinen työkalu. Sitä on opittava käyttämään kuitenkin joskus.
Melkein kaikki meistä siis kuitenkin käyttävät somea. Emmekä tulisi kansakuntana enää toimeenkaan ilman verkkoa. Veikkaan, että äänestäminenkin siirtyy piakkoin sähköiseksi. Kansalaisaloitteet, nopea pääsy uutisiin, mielipiteen ja ilmaisunvapaus – voit tviitata vaikka Greta Thunbergille tai kelle tahansa poliitikolle. Baumanin notkea moderni (https://www.sosiologi.fi/?p=761) sekä Castellsin verkostoyhteiskunta (https://ijoc.org/index.php/ijoc/article/view/46 ) ovat täällä! Tämä on uusi normaali ja todellisuus, jossa elämme. Itsekin kirjoitan tekstiä someen somen vaaroista, eikä kukaan sensuroi tai estele, vaikka onhan tämä nyt ironista ja suorastaan metailua.
Elämme kieltämättä reality-tv:n, kykykilpailujen sekä omasta elämästä bloggaamisen, vloggaamisen, tubettamisen, instaamisen, kuvaamisen ja kertomisen aikakautta. Jaksaako näistä enää kauhistua kukaan? Jos niin moni kertoo elämästään avoimesti, tuohan se massaa, jonka sekaan kadota. Omaelämäkerrallisuus ei ole enää mikään kuriositeetti, vaan uusi musta.
Huoli on kuitenkin todellinen
Kuten sanottua, verkko voi olla hyödyllisen lisäksi myös vaarallinen. Mistä saisimme turvan ja suojan oikeita vaaroja vastaan? Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinenkin on ilmaissut huolensa verkkorikollisuuden torjunnan riittävyydestä. (https://areena.yle.fi/audio/1-50138461) Miksi emme panosta tähän jo nyt enemmän? Kuka auttaa, kun kommentit täyttyvät kehotuksista tehdä itsemurha? Löytyykö koko maailmasta tarpeeksi nettipoliiseja ja ylläpitäjiä siivoamaan aivopierut ja hälyttämään vakaviin tapauksiin virkavallan avuksi? Kun poliitikkommekin saavat tuomioita somemöläytyksistään, voimmeko luottaa tavallisten ihmisten oikeustajuun ja käytöstapoihin? En tiedä, mutta tätä kukkahattutätiä huolettaa.
Kirjoittaja on tavallinen kaduntallaaja, jolla on hyvin paljon mielipiteitä
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Raikas kirjoitus somesta ja sen ilmiöistä! Olen samaa mieltä siitä, että turha paniikki on aina turhaa paniikkia, ja yhteiskunnallisiin muutoksiin on hyvä sopeutua. Kaikenlaiset yhteydet tulevat näkyvämmiksi verkon kautta, ja aivopieruilla on nopeammat seuraukset kuin aikaisemmin. Toisaalta infotulva saattaa myös harhauttaa olemaan näkemättä olennaisia asioita. Oikea tasapaino ruudun edessä olemisessa ja fyysisessa maailmassa toimimisessa on avainasemassa. Toisaalta näidenkin ero kapenee jatkuvasti.
Kiitos kommentista! Tuo ajan käyttö ruudun edessä jäikin tästä postauksesta pois. Siinä onkin kinkkinen aihe, sillä toki esim. pelaaminen voi mennä liian aikaa vieväksi, mutta kuinka paljon on liikaa? Tietynlainen eskapismi on lähtökohtaisesti mielestäni hyväksi, mutta sekin voi mennä liiallisuuden puolelle. Ehkä jonkinlaisena rajana voidaan pitää sitä, jos ruutuaika häiritsee arjen toimintoja ja läsnäoloa huomattavasti. Peliriippuvuus onkin sitten toinen asia, jota en itse tunne käsitteen ymmärtämistä enempää.
Niinpä, vaikea sanoa mikä on kellekin liikaa. Jollekin pelaaminen voi olla ainoa henkireikä kotona, jossa ympäristö lisää pahoinvointia. Näin ne riippuvuudet varmaan syntyvät. Haetaan helpotusta jostain, kun sitä ei arjessa saa. Toisaalta en ole ekspertti peliriippuvuuksissa tai muissakaan riippuvuuksissa.
Olipa loistavasti kirjoitettu teksti! Olet taitava kirjoittaja. Kirjoituksesi herätti mielenkiinnon jatkaa lukemista ja sain oivalluksia omasta suhteestani someen.
Vertauskuvasi päiväkirjasta ja luonnonlaista, että kehityksen (tai ikääntymisen) myötä vanhat kirjoitukset hävettävät myöhemmin, on niin totta! Ei ole helppoa lukea omia varastossa lojuavia päiväkirjoja vieläkään. Mitä jos some muistuttelisi minua niistä jatkuvasti julkisesti. Huh, noloa.
Sama luonnon laki on tosin valokuvissa mielestäni käänteinen. Kuvat, joita nuorena itsestäni arvostelin rumiksi ovat nykyään todella kauniita.
Omat nuoreni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Toinen ei someta itsestään mitään ja toinen kuvaa itseään jatkuvasti. Ikäeroa heillä on vajaa kaksi vuotta. On vaikeaa katsella vierestä, kun viestittely on tauotanta ja poseeraus jatkuvaa. Saan ärtyneitä vastauksia, kuinka tärkeästä asiasta keskustelevat ja valokuvat itsestä vastaavat hymiöitä. Nuori luottaa siihen, ettei kuvat tallennu minnekään. En ymmärrä, mutta luotan siihen, että nuorella on arviointikykyä postata omaksi edukseen.
Mielenkiintoinen hetki oli myös kun oma äitini somen löysi. Useamman kerran sain opastaa miten kommentoidaan esim. uutisia kohteliaasti. En usko, että hän ikinä olisi sanonut samoja kommentteja julkisesti ääneen. Pari nopeaa puhelua tuli myös otettua, kun hänen seinällensä ilmestyi juttuja lapsenlapsista sekä omia lapsuuskuviani.
Tarkastuspuhelut äidilleni ovat vähentyneet, sillä postausten määrästä ja ajankohdasta voi seurata, että siellä kaukana ollaan kunnossa.
Kiitos kommentista! 😊 Tuo valokuviin liittyvä huomiosi oli mielenkiintoinen ja aivan totta. Toisaalta älykännykät ovat myös muuttaneet kuvaamista ja sen onnistumisen tasoa ihan hirveästi. Itsehän menin teinivuodet läpi sillä ajatuksella, että hymyni on hirveä, ja hampaitani en ainakaan näytä. Joten teiniajan kuvani ovat kuin nykyisiä passikuvia, ilmeettömiä. Sitten jossain vaiheessa rupesin nakkaamaan varsin vähän sen suhteen näytinkö kauniilta ja aloin preferoida iloa, ja sen näyttämistä omissa muistoissanikin.
Tuo ehkä etenkin vanhemman sukupolven ajatus siitä, että verkko on jotenkin kasvoton ja julkisuudessa olevia henkilöitä saa arvostella aivan miten huvittaa, on varsin harmittavaa myös. Ihanaa, että olet itse opastanut kärsivällisesti ja että kerroit kokemuksesta. Ihminen ihmiselle lähestymistapa toimii varmasti parhaiten tässäkin tapauksessa, kuten sanoitkin.
Hei! Todella hyvä kirjoitus ja hyvin mietitty somea kaikilta kulmilta.
Some on mielestäni todella keskutelua ja mielipiteitä herättävä aihe. Se voi olla monelle iloinen asia ja joku voi löytää sieltä paljon inspiraatiota ja positiivisuutta elämäänsä, kun taas joku voi kokea somen erittäin negatiivisena.
Miten myös nuorten kohdalla että osaavatko he varoa ja mikä on heille liikaa? Tätä tekstiä oli oikein mielenkiintoista lukea! Kiitos!
Hei, kiitos kommentista! Aivan totta on, että some aiheuttaa myös riippuvuutta. Toisille se taas voi olla henkireikä, verkosto ystäviä, joita ei ehkä arkielämässä näe. Tämä on mielenkiintoinen ja monipiippuinen juttu. Erityisesti somekuplat sekä somelle tyypillinen oman elämän kaunistelu voi aiheuttaa haasteita omakuvalle sekä jopa aiheuttaa tai pahentaa koettuja mielenterveyden haasteita. Tekisi melkein mieli lähteä etsimään tutkimuksia aiheesta.
Tosi hyvin kirjoitettu teksti! Täytyy sanoa että oon paljosta – ellei kaikesta – samaa mieltä. Itse vastikään huomasin, miten nuori työpaikaltani pystyi 15 minuutissa löytämään toisesta nuoresta enemmän tietoa kuin olisin ite aavistanutkaan, vaikka sosiaalisen median parissa olen kasvanut itsekin. Olinpa itekin joskus nuoren salapoliisityön kohteena, ja täytyy myöntää että kyllä kävin pienessä paniikissa päässä läpi kaikkea mitä olen kuitenkin yli kymmenen vuoden ajan sinne postannu. Itse tosin sainkin kokea teininä sen, mitä voi tapahtua jos sinne someen postailee itsestään liikaa, joten on pitkälti kantapään kautta opittua omalla kohdallani. Toisaalta niin kuin ylempänä mainittiin, on kiva pystyä seuraamaan läheisten elämää vaikka ei välttämättä joka päivä jutteliskaan – ja vaikka juttelisikin, eihän sitä välttämättä muista kaikkea kertoa tai kysyä. Varsinkin näin poikkeustila-aikaan, tuntuu että saa esimerkiksi instagram stoorien kautta vähän korvattua sitä, että ei sitä toista ihmistä näe.
Kiitos kommentista! Näinhän se taitaa olla, että somesta on tullut ns. luonnollinen osa meidän elämää. Nyt kun asiaa pyörittelen mielessäni, huomasin, että minun ja monen muunkin haastava suhde someen liittyy nimenomaan yksityisyyden rajaan sekä häpeään, (tässä en siis niinkään puhu riippuvuudesta tai kateudesta, jotka myös ovat yleisen tason somehaasteita).
Mikä on siis yksilön raja oman elämän julkistamiseen? Voidaanko postauksista tehdä päätelmiä, jota yksilö ei halunnut lainkaan kertoa? Toisaalta häpeä on myös tunne, joka tulisi hyväksyä potentiaaliseksi seuraukseksi aivan kaikesta rohkeasta tekemisestä ja uskaltamisesta. Jos häpeää lähtee välttelemään, saako koskaan tehtyä mitään itselleen todella merkittävää? Pidän paljon Brené Brownin näkemyksistä tähän asiaan, hän on sosiaalityön professori, joka pohtii häpeää työkseen, Hänen Ted talkinsa myötä aloin pohtia uskaltamista ja häpeää ihan uudella tavalla.