Vapaaehtoinen asunnottomuus, onko sellaista?

Kuva: Ilta-Sanomat, Koditon tohtori. Julkaistu 22.12.2019. 

Erään määritelmän mukaan vapaa tahto tarkoittaa ihmisen kyky tehdä harkittuja valintoja. Mutta miten vapaan tahdon käsite tulisi ymmärtää tilanteissa, joissa voimavaroja harkittujen valintojen tekemiseen ei välttämättä ole? Voivatko riittävän painavat menneisyyden taakat tehdä omaa hyvinvointia tukevien valintojen – kuten vaikkapa asunnon vastaanottamisen – tekemisestä mahdotonta? Perustuslain mukaan ihmisen henkilökohtainen vapaus on luonteeltaan yleisperusoikeus, jolla suojataan tämän tahdonvapautta ja itsemääräämisoikeutta.  Mutta voiko ihmistä valtuuttaa ottamaan vastaan apua vasten tahtoaan, jos avun tarve sitä tarjoavan ammattilaisen subjektiivisesta näkökulmasta katsottuna vaikuttaa kiistämättömältä?

Tämän tyyppiset kysymykset täyttivät mieleni, kun kuulin eräällä oppitunnillamme tositarinan miehestä, joka oli löydetty asumasta kaatopaikalta. Hän oli jo vuosikymmenten ajan rakentanut elämäänsä roskan keskelle: mies ravitsi itseään tähteillä ja rakensi ympärilleen suojaa löytämistään romuista. Miehelle järjestettiin asunto tukipalveluineen, mutta tämä ei koskaan sopeutunut elämään kaupunkiyksiössään. Kertomansa mukaan mies kaipasi taakseen jäänyttä vapauden tuntua ja valitsi useiden sopeutumisyritysten jälkeen yhä uudelleen kaatopaikkaelämän tukiasuntoon asettumisen sijaan.  Pelastusarmeijan tuetun asumisen yksikkö PATASin työntekijät kertovat samantyyppistä tarinaa päivystystyössään kohtaamista tilanteista. Heidän eräs yleisövinkkien perusteella löytämänsä nuorimies kertoi asuneensa 2 vuotta teltassa ja kieltäytyi ottamasta vastaan apua asiantuntijoiden huolesta huolimatta.  Toinen metsästä löytynyt herra puolestaan kertoi olleensa vailla kotia yli 20 vuoden ajan –ja tahtoa tai uskoa tilanteen muuttamiseen häneltä ei löytynyt. 

PATASin päivystäjät kertovatkin kohtaavansa työssään usein henkilöitä, jotka ovat päätyneet asumisessaan tavanomaisesta poikkeaviin ratkaisuihin. Sellaisiin, jotka voivat äkkiseltään näyttäytyä vapaaehtoisina valintoina. Mielestäni vaikuttaa kuitenkin selvältä, että asunnottomuus on useimmiten vahvasti sidoksissa aiempiin haasteellisiin – toisinaan yksilöstä riippumattomiin – elämäntilanteisiin ja niistä seuranneisiin toistuviin negatiivisiin tunnekokemuksiin. Tästä oiva esimerkki on PATASin kohtaama koditon, jonka puheissa kuulsi syvään uurtunut pettymys ja epäluottamus niin ympäröiviä ihmisiä kuin järjestelmää kohtaan. Minun on vaikea nähdä tämän tyyppistä tilastoissa vapaaehtoisen näyttäytyvää kodittomuutta pohjimmiltaan kovinkaan vapaaehtoisena, ihmisen puhtaan vapaan tahdon ilmaisuna.   

Valintoihimme ja elämänpolkuihimme vaikuttaa vahvasi myös se kulttuurinen ympäristö, johon satumme syntymään. Meillä Suomessa on perinteisesti vallinnut läpi historiamme vahva yksin pärjäämisen eetos, jolla on varjopuolensa. Yksi niistä on epäilemättä korkea kynnys avun hakemiseen tai vastaanottamiseen – jopa tilanteissa, kun se tuodaan ihmisen nenän eteen, kuten PATASin kahdelle asiakkaalle. Ihmisen valintoja ei voikaan koskaan tarkastella olosuhteistaan irrallisina tekoina, vaan monen yksilöä ympäröivän olosuhteen summana.   

Hieman toisenlaisen näköalan asunnottomuuteen tarjoilee Iltalehdestä bongaamani Mikan tarina.  Haastattelussa turkulainen valtiotieteiden tohtori kertoo viettävänsä nyt toista talveaan metsässä taivasalla yöpyen. Hän kuvailee elämäänsä ”aikamoiseksi räpistelyksi teini-iästä lähtien”. Mika on yrittänyt hankkia itselleen parempaa elämän kouluttautumalla, mutta on yrityksistä huolimatta jäänyt vailla kotia ja työtä kerta toisensa jälkeen. Hakemukset kaupungin vuokra-asuntoihin ovat olleet vetämässä jo vuosia, mutta tilaa ei yksinkertaisesti näyttäsi olevan. Kaupungin hätämajoitus ei puolestaan kiinnosta häntä turvattoman maineensa vuoksi. Niinpä Mikakin on päätynyt “valitsemaan” kodikseen metsän sylin. Suurin valinta, jonka hän tilanteessaan on voinut tehdä, on se, millä tavalla haluaa olla koditon. Mutta mitä se, että ihminen joutuu valitsemaan huonosta ja huonommasta vaihtoehdosta vapaan tahtonsa ainoana mahdollisena ilmentämismuotona kertoo hyvinvointiyhteiskunnastamme? 

Vaikka vapaaehtoisen asunnottomuuden teemaan perehtyminen herättikin minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ainakin yksi asia näyttäisi olevan kyseenalaistamatonta. Työn asunnottomuuden poistamiseksi on jatkuttava niin kauan, että Mikan ja vastaavissa tilanteissa olevien henkilöiden hyvinvointi ei enää jää kiinni ainakaan siitä, että kohtuuhintaista kattoa pään päälle ei yksinkertaisesti ole saatavilla rakenteellisista syistä. Hyvinvointivaltiossa keskustelu vapaan tahdon ilmentämisestä tulisi mielestäni lähteä siitä asetelmasta, että jokaisella on lähtökohtaisesti mahdollisuus kohtuuhintaiseen, tarvittaessa tuettuun asumiseen.   

Lähteet:                    

https://www.pelastusarmeija.fi/palvelut/asumispalvelut/patas

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/3db9e82e-0f92-4747-b022-eab5ba550f70

Kommentoi