Hei me arvioidaan! Sosiaalialan järjestöt ja palvelutuotannon arviointi.

Hyvinvointiyhteiskunnassa tapahtuneet ja tapahtuvat muutokset ovat puhuttaneet suomalaisia (myös) viime aikoina. Vilkasta keskustelua käydään lukuisilla foorumeilla kansalaisten, poliitikkojen, tutkijoiden, virkamiesten, kansalaisjärjestöjen, yritysten sekä eri ammatillisten ryhmien keskuudessa. Hyvinvointiyhteiskuntaa ravistelevat ilmiöt ovat herättäneet kysymyksiä, joihin etsitään (jälleen kerran) kestäviä vastauksia. Mikäpä olisikaan muuttunut ajan saatossa? Kysymyksenasettelut toki vaihtelevat vuosikymmenestä riippuen, mutta keskustelu vilisee tuttuja käsitteitä jo pitkältä ajalta: valtion ja kuntien taloudelliset vaikeudet, sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, perustuslaki, kilpailutukset, vaikuttavuus, vaikutus, laatu, kustannustehokkuus, riskienhallinta, toimintamahdollisuuksien kiristyminen, väestön ikääntyminen, EU ja niin edelleen. Palvelujärjestelmäämme on (taas) tarkasteltu kriittisesti. Sote-uudistuksen etenemisen myötä vaikuttaa siltä, että tällä kertaa pallo saadaan maaliin asti – en tosin tässä yhteydessä aio ottaa kantaa siihen, kumpaan maaliin pallo loppujen lopuksi vierii.

Palvelujärjestelmän eri tasoilla työskentelevien ammattilaisten tulee aktiivisesti seurata alansa kehitystä voidakseen usein nopeastikin reagoida vaihtuviin tilanteisiin ja niiden mukana kehittyviin valintatilanteisiin. Työskentely sosiaalialalla edellyttää usein laajaa verkostoitumista ja monipuolisten ratkaisumallien hallintaa. Työn sisällöt, toimintamallit ja merkitykset ovat kohdanneet uudenlaisia haasteita ja työntekijät etsivät vastauksia yhä komplisoidumpiin ihmisen hyvinvointia käsitteleviin kysymyksiin. Osa kansalaisistamme on jäämässä digitalisoituvan yhteiskunnan ulkopuolelle samalla kun palvelut siirtyvät bittimaailmaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Julkisen vastuun ja ihmisarvoisen elämän määrittelyn puutteet yhdessä yhteiskunnallisten kehityskulkujen kanssa ovat johtaneet siihen, että palvelujen tuottamisen osalta kentällä vallitsee epäjärjestys. Päivi Huotari totesi jo vuonna 2009 sosiaali- ja terveysalalla menestymisen tarkoittavan sitä, että organisaatiossa työskentelevät asiantuntijat kykenevät tuottamaan hyvinvointia lisääviä ja/tai terveyttä edistäviä ja sairauksia vähentäviä palveluja (Huotari 2009,12). Näinhän asiat edelleen ovat, mutta voisiko tilanteen nähdä myös toisin? Olisiko niin, että yhä keskeisempi kriittinen menestystekijä onkin toiminnan tulosten todentaminen sidosryhmille ja rahoittajille? 

Kuka arvioi ja ketä?

Kolmas sektori on yhteiskunnan ja yksilön välissä oleva puskuri ja välittäjä. Näen järjestötoiminnan viimeaikaisen kehityskaaren niin, että vielä 1990-luvulla järjestöt muokkasivat identiteettiään ja subjektiuttaan omista lähtökohdistaan käsin. 2000-luvulle tultaessa muutos oli suuri, sillä yhtäkkiä järjestötoimijat joutuivatkin vastaamaan niihin ulkopuolelta kohdistettuihin vaatimuksiin. Yhteiskunnan ja yksilön välissä toimiminen näkyy siten, että järjestöjen tulee jatkuvasti muokata omaa subjektiuttaan tähän positioon sopivaksi vastatakseen sekä julkisen sektorin asettamiin vaatimuksiin (hallintaan) että yksilön tarpeisiin. Hyvinvointipalveluiden eetos on markkinoistunut 2000-luvulla, ja julkinen sektori sopeuttaa toimijat hallinnan tekniikoin tähän järjestelmään. 

Tärkeä osa kolmannen sektorin toimintaa on aina ollut sellaisten palvelujen tuottaminen, joita kukaan muu ei ole tuottanut – onpa näitä uusia palveluja silloin tällöin ihan pyydettykin julkisen sektorin taholta. Yhteiskunnallisten muutosten myötä tilannetta yhtäkkiä kuitenkin vedettiin takaisinpäin, ja järjestöt joutuivat jälleen sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen: mukavasta avoimella merellä purjehtimisesta ajauduttiin sääntelyn ja hallinnan kohteiksi.

Niinpä subjektiutta koetaan tarpeelliseksi muokata. Tähän vaikuttavia voimia ovat esimerkiksi rahoituskanavat, yhteistyökumppanit, palveluntuotannon järjestelmät, kilpailutukset ja niin edelleen. Kehityksen myötä arviointi erilaisine menetelmineen on kasvanut laajaksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi, ja osana yleistä arviointikeskustelua myös sosiaalialan palvelujen arviointiin on kiinnitetty runsaasti huomiota. Pohdinnan keskiössä on, kuinka palvelujen laatua ja vaikutuksia voidaan mitata paremmin sekä toisaalta kuinka saatuja mittaustuloksia voidaan hyödyntää palvelujen kehittämiseksi. 

Arvioinnin näkökulmat ovatkin siirtyneet yhä selkeämmin hallinnan edellyttämään suuntaan, sillä arviointia pidetään yhtenä hyvän hallinnan osatekijänä (Rajavaara 2007, 26; Rose 2000, 16-20). Arvioinnin johtaviksi teemoiksi on siten noussut hallintaan liittyviä käsitteitä: poliittis-hallinnollinen päätöksenteko, ohjaus, läpinäkyvyys, lakien noudattaminen, ajankäyttö, uudistusten ja prosessien läpivieminen sekä resurssien kohdentaminen (Korhonen et al. 2007, Rajavaara 2006). Hankkeen tai toiminnan arvona ja mittana näyttää nykyään olevan se, että siitä on tehty arviointiraportti. 

Sosiaalialan toimijat ovat joutuneet visaisten kysymysten äärelle. Toimintaympäristön muutosten sekä organisaatioon kohdistetun hallinnan vahvistumisen myötä organisaation sisäinen tai hiljainen tieto palvelun laadusta ei riitä. Samaan aikaan tulosten mittaaminen on haasteellista, sillä mittauksen kohteena ovat usein laatutekijät ja vuorovaikutukseen perustuva ei-materiaalinen toiminta. Vastauksia ei saada ainoastaan laskemalla suoritteita tai panosten ja tuotosten arvojen erotuksia. (Vrt. Vartiainen 2004, 7; Koskiaho 2008, 34; Kangasharju 2007, 11.) Arvioinnin välineellistämisessä on vahvasti kyse palvelun ostajan näkökulmasta ja toiminnan tarpeellisuuden legitimoimisesta. Arviointi voidaan siis nähdä hallinnan tekniikkana riippumatta niistä monista merkityksistä, joilla sen välttämättömyyttä yhteiskunnallisesti tai organisaation toiminnan kannalta usein perustellaan. 

Arviointimenetelmiä ei tietenkään tule tarkastella ainoastaan hallinnan näkökulmasta, vaan myös esimerkiksi työmenetelmien, itseymmärryksen, työn käsittämisen, subjektiuden rakentumisen sekä toiminnan ohjaamisen perspektiivistä (vrt. Satka 2011, 65). Onko arvioinnista muotoutunut tekniikka, jonka kautta järjestötoimijat ovat itse (tahattomasti?) tuottamassa normia siitä, millainen subjekti katsotaan tulevaisuudessa hyväksyttäväksi kolmannen sektorin toimijaksi (vrt. Kiili 2011, 188-193)? Alan Prout’n ajatusta mukaillen on myös syytä pohtia, voiko arviointi pahimmillaan muodostua yhdeksi lisätekniikaksi, jolla kolmannen sektorin toimijat kontrolloivat itseään entistä tarkemmin (Prout 2003, 22; Kouvonen 2011, 234).

Samaan aikaan toisaalla

Järjestöjen roolia on jo pitkään arvioitu ennen muuta talous- ja sosiaalipolitiikan hoitamisen näkökulmista. Kolmanteen sektoriin on ladattu toiveita aina markkinoiden, valtioiden ja kotitalouksien toimintakyvyn heiketessä. Ikäihmisille suunnatut palvelut ovat tästä erinomainen esimerkki. Arvioinnissa on vahvasti ollut kyse ulkopuolisesta painostuksesta. Vai voisimmeko sittenkin ilmaista asian niin, että tulosten ja vaikutusten arviointimetodit liittyvät myös kriittisen sosiaalityön teorian perinteeseen: niillä halutaan tuoda esille seikkoja, joiden avulla voimme tosiasiallisesti muuttaa laajempia ilmiöitä. Järjestöt toimivat muutosvoimana, tuottavat tietoa rakenteiden muuttamiseksi pelkän selontekovelvollisuuden täyttämisen sijaan. (Vrt. Kivipelto 2021, 8.)

Eleanor Chemlinsky (1997, 10-18) määrittelee arviointityön päämääriksi tilivelvollisuuden täyttämisen, kehittämistyön edistämisen sekä uuden tiedon tuottamisen. Näiden kolmen tehtävän voi katsoa olevan väljiä otsikoita, joiden alle perinteisen arviointikeskustelun eri teemat saadaan mukavasti sijoitettua myös arvioitaessa kolmannen sektorin toimintaa: arvioinnin avulla tuotetaan yhteistä tietoa ja kehitetään organisaation toimintaa, minkä lisäksi sillä arviointi antaa yhteistyöverkostolle äänen. Arvioinnin tuottama uusi tieto voi lisäksi haastaa palvelujärjestelmän vakiintuneita rakenteita ja periaatteita. 

Jälkikirjoitus

Jäinpä tässä vielä hieman miettimään. Annammeko arviointityön yhteydessä tarpeeksi palautetta asiakkaille? Saavatko vaikkapa ikäihmiset todella äänensä kuuluviin? Väitän, että näin ei tapahdu. Arviointityöskentelyssä on vika, ohjelmointivirhe, jota mielestäni ei ole riittävästi huomioitu. Tietoa tuotetaan asiantuntijoille, sidosryhmille, rahoittajille, työntekijöille. Analyysiä tehdään asiantuntijoiden voimin asiantuntijoiden keräämän aineiston perusteella. Entä kuinka paljon asiakkaamme loppujen lopuksi näkyvät arvioinneissa? Kuinka paljon sosiaaliset rakenteet muuttuvat yhteistyötä asiakkaiden kanssa tehden? On selvää, että rakenteita voidaan muuttaa tuloksia lukemalla ja analyysejä tekemällä. Kuitenkin avoin yhteys heidän suuntaansa, joiden vuoksi teemme työtä, parannamme rakenteita ja haemme muutosta, on jäänyt taka-alalle koko tässä ajatusrakennelmassa. 

Parhaimmillaan arvioinnissa on kyse asiakkaan äänen todellisesta kuulemisesta, ja tämän tulisi olla ensiarvoista myös arviointityössä. Oltaisiinkohan tällöin sosiaalialan arvojen ytimessä? 

Lähteet

Chemlinsky, E. 1997. The Coming Transformations in Evaluation. Julkaisussa Chemlinsky, E. & Shadish, W. R. (eds.): Evaluation for the 21st Century. Thousand Oaks: Sage Publications.

Huotari, P. 2009. Strateginen osaamisen johtaminen kuntien sosiaali- ja terveystoimessa. 
Acta Electronica Universitatis Tamperensis 807. Tampere: Tampere University Press.
https://docplayer.fi/5740036-Strateginen-osaamisen-johtaminen-kuntien-sosiaali-ja-terveystoimessa.html Viitattu 7.2.2022.

Kangasharju, A. (toim.) 2007. Hyvinvointipalvelujen tuottavuus: Tuloksia opintien varrelta. VATT-julkaisuja 46. Helsinki.

Kiili, J. 2011. Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja sukupolvisuhteiden hallinta. 
Teoksessa Satka, M, Alanen, L., Harrikari, T. & Pekkarinen. E. (toim.) Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Vastapaino.

Kivipelto, M. 2021. Rakenteellisen sosiaalityön katsaus. Työpaperi 16/2021. Helsinki: THL. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/142735/URN_ISBN_978-952-343-685-5.pdf?sequence=1. Viitattu 7.2.2022.

Korhonen, S., Julkunen, I.,Karjalainen, P., Muuri, A. & Seppänen-Järvelä, R. 2007. Arviointi ja hyvät käytännöt sosiaalipalveluissa. Asiantuntijoiden pohdintoja tulevasta. Helsinki: Stakes.

Koskiaho, B. 2008. Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa. Tampere: Vastapaino.

Kouvonen, P. 2011. Lasten osallistuminen ammatillisten perhekotien sääntelykäytäntönä. 
Teoksessa Satka, M, Alanen, L., Harrikari, T. & Pekkarinen. E. (toim.) Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Vastapaino.

Prout, A. 2003. Participation, Policy and the Changing Conditions of Childhood. Teoksessa Hallett, C. & Prout, A. (toim.) Hearing the Voices of Children: Social Policy for a New Century. London: Routledge/Falmer.

Rajavaara, M. 2007. Vaikuttavuusyhteiskunta. Sosiaalisten olojen arvostelusta vaikutusten todentamiseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 84. Helsinki: Kela. 

Rose, N. 2000. Powers of Freedom. Rfraiming Political Thought. Cambridge: Cambridge University Press. 

Satka, M. 2011 Varhainen puuttuminen lapsuuden ja nuoruuden riskien hallinnoimisena.
Teoksessa Satka, M, Alanen, L., Harrikari, T. & Pekkarinen. E. (toim.) Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Vastapaino.

Vartiainen, P. 2004. Arviointimenetelmiä sosiaalihuollossa. Teoksessa Pakarinen, T. & Tamminen H. (toim.) Sosiaali- ja terveydenhuollon tuloksellisuuden arviointi. Helsinki: Työturvallisuuskeskus.

1 ajatus aiheesta “Hei me arvioidaan! Sosiaalialan järjestöt ja palvelutuotannon arviointi.”

  1. Todella hyvä kirjoitus!

    Olen samaa mieltä siitä, ettei asiakkaiden ääni usein tule tarpeeksi hyvin kuuluviin. Heidän hyvinvointiaan parantaakseen työtä kuitenkin tehdään. Toki kaikkea ei voida aina toteuttaa ja muokata kaikkien mielen mukaiseksi, mutta jos suunnitellaan vaikkapa palveluja tietylle asiakasryhmälle, niin näkisin heidän olevan tietyllä tapaa asiantuntijoita aiheen suhteen. Jolloin työn vaikuttavuuden mittaamiseen ja arviointiin olisi todella asiakasryhmää aktiivisemmin osallistettava.

    Palvelun laadun mittaaminen, kuten sosiaalialalla ylipäätänsä työn vaikuttavuuden arviointi on huomattavasti haastavampaa, kun esimerkiksi liiketalouden saralla. Tulokset eivät ole useinkaan numeroissa mitattavia. Vaikka tavoitetta ei olisi täysin saavutettu, on työllä saattanut olla paljonkin vaikuttavuutta.

Kommentoi