Alzheimerin tautia sairastava Ritva, 76 vuotta, sai vihdoin paikan hoivakodista.
Tätä ennen hän oli ehtinyt lukita itsensä useita kertoja ulos kerrostaloasunnostaan, jättää hellan ja kahvinkeittimen päälle, koputella naapureiden oville. Jos vaikka joku heistä sattuisi tietämään, mihin avaimet olivat oikein joutuneet. Huoltoyhtiö kävi silloin tällöin avaamassa Ritvalle oven, ja jokainen näistä kerroista teki merkittävän loven hänen kuukausittain käytettävissä oleviin varoihinsa. Ystävällisiä ihmiskontakteja Ritva oli onnistunut solmimaan pienen kaupungin perinteikkäässä kenkäkaupassa, josta hän oli ostanut kenkäparin toisensa jälkeen. Ritva oli huomioitu hetken ajan, ystävällisyys ja hymy lämmittivät mieltä. Kukapa meistä ei kokisi samoin.
Paikka hoivakotiin järjestyi, kun kotihoidon hoitajat olivat käyneet Ritvan luona niin monesti päivittäin, että tuli halvemmaksi siirtää hänet tehostetun palveluasumisen piiriin. Perhe oli toki yrittänyt saada apua aiemminkin, mutta vielä oli Ritva ehtinyt joutua monenlaiseen pulaan ennen päätöstä uuden kodin saamisesta.
Vähitellen outo paikka alkoi tuntua kotoisammalta, varsinkin kun huoneessa oli omia huonekaluja ja valokuvia. Ulos teki silloin tällöin mieli, mutta henkilöstö ei ehtinyt lähteä hänen kanssaan kävelylle. Kiirettä heillä piti. Ihmeellistä, kuinka ovet olivat lukossa, mutta onneksi silloin tällöin pääsi parvekkeelle raitista ilmaa nuuskuttelemaan. Musiikki piristi mieltä – oli mukavaa, kun joku miellyttävä nuorukainen kävi silloin tällöin soittamassa pianoa. Ritva sai laulaa muiden asukkaiden kanssa tuttuja lauluja.
Vähitellen Ritvan kunto heikkeni, koska liikkuminen oli jäänyt oikeastaan kokonaan. Ritvasta tuli vuodepotilas. Ruoka tuotiin sängyn viereen, ja aluksi se ehdittiin syöttää hänelle kohtuullisen rauhassa. Hoitajien kiire kuitenkin lisääntyi, kun henkilökunnan määrää vähennettiin. Kerran Ritvan tyttären käydessä äitinsä luona ruokailutilassa oli tarjolla pizzaa, jota liikkumaan kykenevät asukkaat nauttivat hyvällä ruokahalulla. Vuoteissa makaaville vanhuksille oli jätetty puurolautaset sängyn viereen, ja syömättähän ne olivat jääneet ilman tarvittavaa apua.
Ritvan kunto heikkeni entisestään. Seuraavaksi mutkistui lääkkeiden jako, koska hoitajien mukaan ”Ritva ei halunnut niellä pillereitä”. Niinpä niitä sitten jäi syömättä. Joitakin lääkkeitä tytär löysi sängystä, osa oli yöpöydällä odottamassa sitä hetkeä, kun Ritva ottaisi ne itse suuhunsa. Tilanne kriisiytyi, ja kahteen otteeseen jokaiselle perheenjäsenelle soitettiin henkilökohtaisesti, että nyt on surullista kyllä tullut aika saattohoidolle. Mitään ei ole enää tehtävissä. Lähiomaiset alkoivat järjestellä matkustamisiaan muilta paikkakunnilta Ritvan luo.
Ensimmäisellä kerralla hoivakotiin nopeasti saapunut tytär soitti paikalle ambulanssin, joka vei Ritvan sairaalaan. Siellä hänelle annettiin lääkkeitä ja nesteytystä, jonka jälkeen hänet tuotiin hyvässä kunnossa takaisin omaan huoneeseensa. Toisella kerralla tytär soitti paikalle yksityisen lääkärin, joka antoi Ritvalle tarvittavaa hoitoa. Potilas selviytyi jälleen. Perhe ei saanut tapahtuneesta ymmärrettävää selitystä henkilökunnalta, mutta toisaalta he eivät enää jaksaneet taistella tai vaatia selvityksiä hoidon puutteesta.
Nyt Ritva on jo nukkunut pois, ja tapaus on jäänyt läheisten muistoihin. Näin on hänelle parempi, tavataan sanoa. Ritvan kohdalla en suin surminkaan sanoisi niin, sillä se osoittaisi puistattavaa ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä hänen kokemuksiaan kohtaan. Olisiko Ritvan elämän ehtoo voinut olla toisenlainen? Edes hivenen arvostavampi ja inhimillisempi? Tämä minulle myöhemmin kerrottu tapaus tuli mieleeni ajaessani jokin aika sitten tuon pienessä kaupungissa sijaitsevan hoivakodin ohi. Panin merkille, että siellä ei vaikuttanut olevan enää toimintaa. En voinut välttyä pohtimasta, millaisia muita ihmiskohtaloita siellä olikaan koettu ennen paikan lopullista sulkemista.
Näin siis 2000-luvun Suomessa. Alzheimerin tauti on kammottava tauti, joka vaikuttaa monin tavoin koko potilaan lähipiiriin. Vastuullisesti ja oikein annettu hoito ja tuki ovat kaikki kaikessa niin potilaalle kuin hänen läheisilleenkin. Usein lähipiirin voimat ovat lopussa ja tilanne on heille niin näköalaton, että ammattilaisten avun soisi olevan laadukasta.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!