Historiaa kodittomuudesta

Mistä kaikki alkoi? 

Asunnottomuuden historia alkaa varmaankin samaan aikaan kuin ihmiskunnan historia. Mutta en kuitenkaan ajatellut aloittaa luolamiehistä, vaan vasta 1800-luvun lopun Suomesta. Silloin Suomi oli maatalousvaltainen maa ja kaupungistuminen oli vasta alullaan. Maaseudulla tarvittiin paljon työntekijöitä, koska koneita ei ollut. Piika ja renki asuivat palveluspaikassaan ja heillä oli jossakin oma sänky ja sen alla omaisuus nyytissä: se oli koti. Tämän päivän mittapuun mukaan tämä henkilö olisi koditon. Eihän hänellä ole omaa kattoa päänsä päällä. 

Nuo ”kodit” menetettiin, kun maatalous alkoi koneellistua ja ihmistyövoimaa ei enää tarvittu niin paljoa kuin ennen. Samaan aikaan väestö lisääntyi voimakkaasti ja lopulta tilattomien ja työttömien vaellus kohti kaupunkeja alkoi. Tilannetta pahensivat vielä nälkävuodet, joista viimeisin koettiin vuonna 1868. Kaupungit olivat pieniä eikä siellä ollut riittävästi asuntoja maalta tuleville ihmisille. Heillä oli edessään kodittomuus. Ensimmäinen kaupungistumisen aalto rantautti Suomeen myös suurimittaisen asunnottomuuden. 

1900-luvulle tultaessa eri yhteiskuntaluokkien sosiaaliset ja taloudelliset erot jatkoivat kasvuaan. Tuohon aikaan asunnottomuuteen ja kodittomuuteen suhtauduttiin todella halveksuvasti. Sitä pidettiin ihmisen omana vikana ja laiskuutena. Kodittomista käytettiin nimitystä ”huonotapainen loinen”. Nuo ”loiset” olivat kuitenkin eniten kasvava väestöryhmä ja vuonna 1901 heitä oli noin 200 000. ”Omistava luokka” ei tehnyt elettäkään ratkaistakseen tätä ongelmaa, mutta työväenliike alkoi aktivoitua tämän asian suhteen ja Forssan ohjelmassa vuonna 1903 vaadittiin yömajoja asunnottomille ja myös asumistuotannon lisäämistä. Tulokset jäivät kuitenkin vielä laihoiksi. 

Ja mitä sitten tapahtui? 

 Suomi itsenäistyi ja 1930-luvulle tultaessa maaseudulla oli aina vain enenevässä määrin joutoväkeä, joka lopulta lähti liikkeelle ja tällä kertaa kohti Helsinkiä. Pääkaupungissa ei ollut asuntoja, vaikka työtä olisi löytynytkin. Yksi ratkaisu asunnottomuuteen oli kämppäasuminen eli samassa asuintilassa asui useampi henkilö. 1930-luku alkoi lamalla, joka tietenkin nosti asunnottomien määrää. Tilanne parani hiukan, kunnes 1939 alkoi talvisota. Tältä vuosikymmeneltä on peräisin 1936 laadittu irtolaislaki, joka koski myös asunnottomia. Irtolaiseksi todettu henkilö (ei pysyvää asuinpaikkaa, ei toimeentuloa, huonot elintavat) saatettiin lain nojalla tuomita pakkotyölaitokseen ilman oikeudenkäyntiä. Tuo laki oli voimassa vuoteen 1986 saakka. Tällä vuosikymmenellä koettiin ensimmäinen asuntokriisi.  

Seuraava asuntokriisi koettiin 1960–1970- luvuilla. Kaupunkien väkiluku kasvoi edelleen maaseudun tyhjetessä. Kaupunkien rakennuskantaa uusittiin rankalla kädellä. Samalla heikennettiin köyhien mahdollisuutta asua ”omassa” asunnossaan. Asunnot, joihin ihmisillä olisi ollut varaa, purettiin ja tilalle rakennettiin omistusasuntoja tai vuokra-asuntoja, joiden hinnat olivat liian korkeita. Surullista oli se, että asunnottomiksi jäi yhä enemmän lapsiperheitä. Tänä päivänä ei tulisi kuuloonkaan, että lapsen huostaanoton perustana olisi perheen asunnottomuus, mikä kuitenkin oli tosiasia 1970-luvulla. 

Vuoden 1967 syyspakkaset pakottivat päättäjät avaamaan silmänsä asunnottomuuden ongelmalle. Pakkasilla kuoli kymmeniä kodittomia jo tuolloin hyvinvointiyhteiskunnaksi itseään kutsuvassa Suomessa! Tästä epäinhimillisestä tapahtumasta seurasi kuitenkin pieni parannus asunnottomien oloihin: Suomeen alettiin perustaa yömajoja. Näistä tunnetuin oli Helsingin Liekkihotellina tunnettu alkoholistien ensisuoja. Yöpymispaikkoja oli varattu 260 henkilölle, mutta todellisuudessa yöpyjiä oli usein yli tuhat. Myös muihin kaupunkeihin alettiin perustaa vastaavanlaisia tiloja ensin miehille ja pian myös naisille. 

Mistä apua? 

 1980-luvulla asenne asunnottomia kohtaan alkoi vihdoinkin muuttua. Ainakin luovuttiin nimityksistä ”huonotapainen loinen, irtolainen ja joutoväki”. Asunnotonta ei enää syyllistetty omasta kohtalostaan, vaan nähtiin yhteiskunnallisten ja sosiaalisten rakenteiden heikkous, joka joidenkin kohdalla johti huono-osaisuuteen. Hyvinvointiyhteiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Se ei voi olla sokea ja teeskennellä, ettei näe esimerkiksi Espoon Mankkaan liepeillä ”hökkeleissä” jo 30 vuotta asuneita suon asukkaita. YK julisti vuoden 1987 asunnottomien vuodeksi, joka kansainvälisesti nosti asunnottomuuden yhteiskunnallisten epäkohtien keskiöön. Samana vuonna ARA aloitti asunnottomien virallisen tilastoinnin Suomessa. 

 Kun silmät avattiin ongelmalle, niin alkoi löytyä toimijoita tilanteen korjaajiksi. ARA:n kautta valtio ohjaa ja valvoo kohtuuhintaisten asuntojen rakentamista. 1985 perustettiin Y-säätiö, joka tuli helpottamaan asunnottomien tilannetta omistamalla ja vuokraamalla edullisia vuokra-asuntoja 50 eri paikkakunnalla ympäri Suomea. Y-säätiö on esitellyt Asunto ensin-mallin, jonka tavoitteena on tarjota jokaiselle asunnon tarvitsijalle asunto ilman ehtoja. Asunto on ihmisoikeus! Ylpeänä Suomi voi kehua olevansa tällä hetkellä ainoa EU-maa, jossa asunnottomien määrä laskee. Mutta vielä ei ole aika hurrata, maaliviivalle on vielä matkaa.  ARA:n viimeisen tilaston mukaan Suomessa on vielä n. 4 600 asunnotonta yksinelävää ja perheitä ja pariskuntia 264.   

 Tämän lisäksi oli käytössä myös radikaalimpia keinoja: Talojen valtaus. Toiminta on laitonta, mutta tämä ainakin sai kunnat ja kaupungit neuvottelemaan tyhjillään olevan tilan tai rakennuksen kohtalosta. Näin perustettiin vuonna 1990 Oranssi ry, nuorten kansalaisjärjestö, joka otti haltuunsa käytöstä poistettuja tiloja ja rakennutti ne asumiskelpoisiksi. Oranssi ry keskittyy nuorison asunto-ongelmiin. Nuoret ovatkin nykyään kasvava asunnottomien ryhmä pakolaisten ja maahanmuuttajien lisäksi. 

Onko valoa tunnelin päässä? 

Asunnottomien väheneminen loppui 1990-luvun alun lamaan hetkellisesti. Tuolloin asunnottomaksi joutui ihmisryhmä, jota siellä ei ollut aiemmin nähty: työssäkäyvät, joiden rahat eivät riittäneet asuntoon. Ensimmäinen Asunnottomien yö järjestettiin 1999, jota on siitä saakka vietetty joka vuosi 17. lokakuuta. Asunnottomien yön ansiosta on onnistuttu pikkuhiljaa muokkaamaan ihmisten käsitystä asunnottomuudesta. 

 2000- luvulla asunnottomuus on vähentynyt, mutta sitä hidastaa vuokra-asuntojen puute ja liian kalliit asunnot etenkin kaupungeissa. Vuonna 2010 oli mahdollista todeta, että asunnottomuus oli puolittunut 1980- lukuun verrattuna, ja että asuinolosuhteet olivat parantuneet. 1987 vuoden jälkeen noin 12 000 ihmistä on saanut kodin. Vähänkös hienoa! 

 Noin 150 vuodessa ”huonokäytöksisistä loisista” on tullut huono-osaisia, asunnottomien määrä on tippunut n. 200 000 henkilöstä n. 5 000–6 000 henkilöön, roskalaatikkoasuminen on vaihtunut Asunto ensin-malliin ja halveksunta myötätuntoisempaan asenteeseen. Kaikesta edistyksestä huolimatta on vielä paljon tekemättä. Toivon lukevani joskus historian kirjasta, että vuonna 2027 Suomen viimeinen asunnoton sai oman asunnon, kuten hallitus kirjasi ohjelmaansa vuonna 2019. 

Teksti ja kuvat: AnSa

Lähteet:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/22/tata-asunnottomuus-on-suomessa-kaduilta-ja-kaatopaikoilta-kotia-kohti

https://oranssi.net/

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/52111/Kotti_Saarhelo.pdf?sequence=1&isAllowed=y

https://core.ac.uk/download/pdf/14926976.pdf

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/22/tata-asunnottomuus-on-suomessa-kaduilta-ja-kaatopaikoilta-kotia-kohti

https://asunnottomienyo.fi

https://www.ara.fi/fi-FI

https://fi.wikipedia.org/wiki/Irtolaislains%C3%A4%C3%A4d%C3%A4nt%C3%B6

2 kommenttia artikkeliin ”Historiaa kodittomuudesta

  1. Mirak

    Todella kattava blogiteksti. Vaikka teksti olikin minusta todella pitkä, siinä ei ollut mitään ylimääräistä. Olen harjoittelussani työskennellyt asunnottomien kanssa ja se ei läheskään aina ole heidän oma vikansa, ettei heillä ole asuntoa. Asunnottomuuteen tänä päivänä liittyy isona osana päihteiden käyttö, joka johtaa tai on johtanut asunnottomuuteen ja muihin vaikeuksiin. Suurin osa, jolle lopulta tarjotaan asunto, pystyy laittamaan elämänsä pikku hiljaa kuntoon. Mutta on paljon niitäkin, jotka saavat asunnon, mutta eivät hallitse arjen asioita kuten asunnosta huolehtimista tai laskujen maksamista. Näin ollen sellaisetkin ihmiset, jotka ovat saaneet asunnon, joutuvat uudelleen kodittomaksi ja tällöin ihan omasta syystä. Asunnottomuus on todella ristiriitaista, sillä noin 90% yrittää päästä ongelmistaan eroon ja saada kauan kaivatun asunnon, mutta loput ovat jo niin sanotusti luovuttaneet ja elää vain valtion avustuksella.

  2. Punainen

    Hei Ansa,

    Kiitos todella kattavasta kirjoituksestasi. Olen samaa mieltä MiraK :n kanssa, että vaikka teksti oli pitkä, niin siinä ei ollut mitään liikaa. Hyvin avartavaa. Annoit paljon ajateltavaa.

    Blogitekstisi nimikin onkin ovela: Historiaa kodittomuudesta tarkoittaa juuri sitä mitä kirjoitit ja voi myös tarkoittaa että kodittomuudesta tehdään historiaa.

Vastaa