Addiktion alkulähteet: kehoon vangiksi jäänyt energia

Fysiikan laissa todetaan, ettei energia kuole, vaan se muuttaa muotoaan. Saman uskon pätevän tunteiden kohdalla; tunteet ovat energiaa ja mikäli tunteet pidetään sisällä, ne ei katoa minnekään, vaan ne pyrkivät ihmisestä ulos erilaisia kiertoteitä pitkin tai sitten ne jäävät sisälle. Sisälle jäädessään ne synnyttävät epämääräistä jännitystä, ahdistusta.  
Kun syntyy tilanne, ettei tunteet yksinkertaisesti pääse pois mitään kautta ja kaikki pakoreitit ovat suljettu, voi päihteet astua kuvioihin. 

Ihmiset puhuvat paljon patoutumista ja ihan yleisessä tiedossa on, ettei sisällä pidetyt tunteet ole hyvästä, vaan asiat pitäisi käsitellä. Varmaan useille jopa puhki kulutettu aihe, mutta koen tarvetta avata sitä, sillä tuntuu, että asian sisältö jää useilla syvemmin ymmärtämättä. 

Avaan jo ensimmäisessä blogi- kirjoituksessa mainitsemani kirjan sisältöä. Filosofian tohtori ja psykologi Arthur Janov kirjoitti –70 luvulla kirjan Huutoa sisimmästä, joka muutti oman ajatteluni pysyvästi. Osin samantyyppistä teoriaa on ollut ikuisuuden ja monin osin tunnetaan tänäkin päivänä jo peruspsykologian opeissa. Janovin primaaliterapian teoria kuitenkin eroaa esimerkiksi Freudin ajatuksista, joihin kuuluu muun muassa oletus ihmisen puolustusjärjestelmän välttämättömyydestä, joka on terve ominaisuus ja jota ei haluta rikkoa.  

Primaaliterapiassa ihmisen hallittu puolustusjärjestelmä on yhtä kuin tunteiden sairaus ja se halutaan hajottaa, jotta ihminen voidaan saada kokemaan haudatut tunteensa ja tietoisuudestaan irrotetut tarpeensa. Kun ihminen kykenee muistaa ja tuntea alkuperäisten tarpeiden vaille jäämisten aiheuttaman kärsimyksen, voi se aiheuttaa ihmiselle kirjaimellisesti kipeät tuskanhuudot, joista kirja on nimensäkin saanut. Kyseisessä terapiassa pyritään näiden tunteiden mahdollisimman täydelliseen uudelleen kokemiseen, josta voi seurata hetkellisesti vahvoja ja kontrolloimattomia kehollisia reaktioita.  Parhaimmillaan terapiassa ollaan päästy 11 kuukauden ikäisen muistoihin.

Kun ihminen pääsee käsiksi alkuperäisen tuskan lähteeseen ja suostuu vastaanottamaan sen aiheuttamat tunteet, voi hän Janovin teorian mukaan vasta alkaa olla täydellisesti aito oma itsensä. Monet eivät uskalla kohdata näitä ikäviä asioita ja tuntea, mutta juuri sitä vastaan taistelu aiheuttaa pahimman tuskan. 

Palataanpa vielä alkutekijöihin... 

Kun perustarpeet ovat siis lapsuudessa jääneet vaille tyydytystä tarpeeksi usein ja tietty raja tulee vastaan, lapsi lopulta torjuu tuskan torjumalla tarpeensa. Tästä alkaa teorian mukaan neuroottinen prosessi. Esimerkiksi sylivauva, joka ei itse pysty tyydyttämään vielä tarvettaan, hän lopulta sulkee pois sietämättömäksi käyneen tuskan erottamalla tunteensa tietoisuudestaan, jolloin hän irrottautuu samalla sekä tunteesta että tästä perustarpeestaan. Tyydyttämättömät tarpeet eivät siis katoa, vaan ne ainoastaan häviävät tietoisuudesta. 

Ihminen luo kielletyn tilalle uudenlaisen tarpeen, kuten nälän tunteen, jota hän sitten tyydyttää ylensyömällä. Tai ihmiselle syntyy pakottava tarve seksuaaliseen kanssakäymiseen, mitä kautta hän saa tunteitaan vapautumaan. Seksi tai ravinnon tarve ei kuitenkaan ole todellinen ja alkuperäinen tarve, vaan pelkkä korvike tietoisuudesta irrotetuille tarpeille ja joihin liittyviä sisälle jääneitä tunteita pyritään päästää ulos erilaisen symbolisen toiminnan kautta. 

Kun puhutaan addiktion synnystä, en itse usko, että hyvän perustan lapsuudessa saanut ihminen päätyy helposti elämän suistuttavaksi addiktiksi. Hyvä, perustarpeet tyydyttävä lapsuus näkyy usein aikuisen tasapainoisuutena ja itsevarmuutena, terveenä itserakkautena. Tällöin vastoinkäymisiä kohdatessaan mielen horjuminen tuntuu jäävän jopa melko pinnalliselle tasolle.  

Olen lukenut siitä, kuinka ihmisen epäonnistuessaan jossain, hän ei koe merkittävää kolausta, ellei kyseessä ole perustarpeeseen liitoksissa oleva tyydytyksen yritys. Näen samoin myös mielihyvän kokemisen, esimerkiksi päihteitä huviksi käyttävän ihmisen: jos päihdettä ei käytetä jonkin tarpeen täyttämiseen tai se ei tyydytä jotakin perustarpeen vajetta, en usko tämän aineen saavan ihmistä kovinkaan helposti koukkuunsa. Hän voi käyttää hupitarkoitukseen ainetta paljon ja useinkin, mutta uskon silti irtaantumisen olevan suhteellisen helppoa, verrattuna henkilöön, joka todella saa aineilla jonkin niin kutsutun perustuskan hetkellisesti helpottumaan.  
Addiktin kohdalla tuska voi hetkeksi helpottaa, mutta tyydytys ei koskaan ole pitkäkestoinen ja sitä tullaan tarvitsemaan lisää, sillä korvaava toiminta ja tunne ei ole yhteydessä aitoon, todelliseen tarpeeseen

Vapauttajamme

Monikulttuurisessa koulussa työskennellessäni suomalainen kulttuuri ja kasvatus on ollut paljon mielen päällä. Olen miettinyt, pidämmekö tietynlaista itsekontrollia liian suuressa arvossa suomalaisessa kulttuurissa ja kasvatuksessa, ja miten se on meihin vaikuttanut.  Ulkomaalaistaustaisten lasten ja nuorten olemuksessa on ihailtavaa jonkinlainen suoraselkäisyys ja heidän reagointinsa välittömyys ja rohkeus. He eivät pelkää sanoa mielipidettänsä tai näyttää tunteitansa. He ovat täynnä energiaa, eikä koskaan kulje olkapäät sisäänpäin kääntyneenä.
Suomalaisten päihteiden käytön takana on usein halu päästää “itsensä irti” tai erään sanoin, “päästä aukaisemaan kielenkannat”. Tanssia tai laulaa karaokea voidaan usein vasta parin rohkaisevan jälkeen. Onko tämä sitä tyypillistä suomalaisuutta, josta olemme ylpeitä? Tai Itsekuri, pidättyneisyys, kohtuullisuus, sulkeutuneisuus, pröystäilemättömyys = suomalainen sisu? 

Kasvavassa monikulttuurisuudessa yksi mitä voisimme ehkä oppia, on puhuminen ja tunteiden näyttäminen isommin ja avoimemmin. Ehkä Kauniissa & Rohkeissa olisi sittenkin jotain opittavaa! Sananvapauskin Suomessa tuntuu jo tyhjältä sanalta, olevinansa suvaitsevuuden Äitimaassa. Meidän tulisi jo lasten kasvatuksessa sallia jokaisen oman itsensä toteutuminen täysinä ja tuntevina yksilöinä, jottei meidän tarvitsisi “isoina” vapauttaa itsejämme meitä lisää tuhoavilla keinoilla.

Lähteet: 

Arthur Janov 1994. Huutoa sisimmästä. 2. painos. Jyväskylä: Gummerus. 
(alkuperäisteos THE PRIMAL SCREAM 1970 yhdysvalloissa) 

5 kommenttia artikkeliin ”Addiktion alkulähteet: kehoon vangiksi jäänyt energia

  1. AnSa

    Todella hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Jäin todella pohtimaan muutamia mainitsemiasi asioita. Rinnastat kirjoituksessasi energian häviämättömyyden lain hienolla tavalla tunteisiin. Aivan kuten energiakaan ei häviä, vaan muuttaa muotoaan kemiallisissa reaktioissa, eivät tunteetkaan häviä, vaan muuttavat muotoaan ihmisessä. Toiset tunteet ovat ihmistä rakentavia positiivisia tunteita ja toiset taas tuhoavia negatiivisia tunteita. Itse koen, että me ihmiset tarvitsemme kumpiakin. Kuten niin monessakin muussa asiassa tässäkin pätee se, että on vallittava tasapaino.

    Kuten totesitkin, ihminen, jonka perustarpeet on tyydytetty lapsuudessa, ei addiktoidu esim. alkoholiin, ruokaan tai seksiin, koska hänen ei tarvitse korvata niillä mitään tyydyttämätöntä tarvetta, jonka olisi poistanut tietoisuudestaan. Elääkseen tasapainoista elämää ihmisen täytyy saada yhteys todellisiin tarpeisiin, joita hän yrittää korvata addiktiolla. Tässä tarvitaan terapiaa. Onneksi suomalaisten asenne terapiaa kohtaan on muuttunut positiiviseksi. Kun mietin oman lähipiirini ihmisiä, niin tajuan kuinka monet heistäkin käyvät terapiassa. Väistämättä tulee kyllä mieleen, että terapiassa käyminen saattaa olla tämän päivän muoti-ilmiökin, ei huonolla tavalla. Tärkeintä on se, että ihmiset saisivat sieltä apua. Käytännössä varmasti yhä edelleen enemmistö apua tarvitsevista hakee sitä valitettavasti muilla keinoin.
    Kiitos hienosta tekstistä!

    1. Liisu Hakkarainen

      Voi miten ihana kommentti, kiitos! Mahtava kuulla, jos saa toisetkin pohtimaan itseä koskettavia asioita.
      Olen sitä mieltä, että kaikki tunteet ovat rakentavia, mutta jos niitä ei suostu kokemaan, vaan ne pitää sisällään, alkaa ne syödä ihmistä sisältä päin.
      Kirjassa josta kirjoituksessani puhun, sanotaan näiden tunteiden pidättelyn nimenomaan aiheuttavan pahimman tuskan, ei itse niiden negatiivistenkaan tunteiden kokeminen lopulta. Ihmisen ei siis tulisi taistella vastaan näitä ikäviäkään tunteita.
      Toivottavasti terapia- trendi jatkuu! 🙂

  2. Mari Uusitalo

    Kiitokset hienosta kirjoituksesta! Suomalaisia todellakin pidetään ujoina ja hiljaisina verrattuna esimerkiksi italialaisten ihmisten temperamenttiin. Mietin, että kannammeko vielä sukupolvien taakkana sotien muistoa? Sieltäkö tämä tunteiden ilmaisun vajavaisuus kumpuaa, vaikea sanoa? Nuoret suomalaisnaiset ovat kansainvälisten itsemurhatilastojen kärjessä. Ahdistus ja masennus ovat Suomessa erittäin yleisiä sairauksia. Masennuksen takia jäädään pois työelämästä yhä aikaisemmin.

    Onneksi nykypäivänä ei ole enää häpeällistä käydä terapiassa tai puhua mielenterveysongelmistaan. Vaikeitakin asioita uskalletaan avata terapiassa ja asioista puhumisen tärkeys on tunnistettu. Ehkä sulkeutuneista ja pidättyväisistä suomalaisista kasvaa pikkuhiljaa uusi sukupolvi, joka osaisi entistä paremmin puhua tunteistaan ja ilmaista itseään.

    1. Liisu Hakkarainen

      Kyllä, nuo paljon puhutut sota-ajat on jättänyt jäljet ja niiden vaikutukset varmasti kantaa pitkälle. Minusta suomalaisessa kasvatuksessa on ajatus, että hyvä käytös on yhtä kuin “älä pidä itsestäsi ääntä”. Tuntuu, että kaikkialla missä on ihmisiä, pitäisi lasten olla aina hiljaa ja hillitysti, muuten tulee pahoja katseita. Ainut paikka, jossa saa olla kunnolla lapsi on HopLop. Ja miten tämä muka ei vaikuttaisi siihen, millaisia aikuisia meistä kasvaa?

      Espanjassa reissattuani olen pistänyt myös merkille heidän erilaisen temperamenttinsa ja sen, kuinka lapset saa olla lapsia kaikkine itkuineen, raivoineen, pirskahduksineen ja pärskähdyksineen julkisillakin paikoilla. Vanhempien lisäksi muutkin ihmiset ympärillä tuntuvat rakastavan lapsia, eikä ole moksiskaan melusta ja vilinästä. Myös aikuisista aistii kaiken kehollisuuden kautta, etteivät he jotenkaan pidättele itseänsä tai ajattele liikaa olemistaan.

  3. Elmeri

    Kiitos tästä todella tärkeän ja mielenkiintoisen aiheen esiin nostamisesta!
    Haluaisin todella uskoa, että meistä jokaisella, myös addiktioista kärsivillä, on mahdollisuus uudistua ja käydä läpi myös vanhemmalla iällä menneisyyden kipeitä solmukohtia ankkuroituen yhä syvemmälle omaan itsenäiseen sisäisyyteen. Itseys syntyy aina suhteessa muihin ihmisiin, siihen että tulee todella nähdyksi ja kuulluksi sekä saa arvokkaita heijastuksia itsestään ympäröivien sosiaalisten suhteiden kautta jo lapsuudessa. Kuten mainitsit, tilanteissa, joissa tällainen ”lähipeiliverkosto” puuttuu tai on kovin vääristynyt, emme kuitenkaan välttämättä saa mahdollisuutta täyttää näitä syvimpiä tarpeitamme. Erään sanonnan mukaan ihminen saa osakseen vain niin paljon, kuin jaksaa kantaa. Jäin kuitenkin väkisin miettimään, kuinka paljon ihmisellä lopulta on mahdollista vaikuttaa itse myöhemmin elämässään esim. addiktiosta irrottautumiseen tilanteessa, jossa peilit ympärillä ovat olleet läpi elämän isosti vääristyneitä?

    Mainitsit kirjoituksessa ratkaisuehdotuksen: sen, että tunteiden kokemiseen ja itseilmaisuun kannustettaisiin vahvemmin jo lasten kasvatuksessa. Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Toivoisin näkeväni erilaisia keho- ja tunnetietoisuutta kasvattavia menetelmiä järjestelmällisenä osana opetussuunnitelmia jo kouluissamme ja varhaiskasvatuksen piirissä. Me ihmiset olemme kokonaisuuksia, joissa keho ja mieli ovat erottamattomasti yhteen kytkeytyneitä. Todistaisin todella mielelläni juuri keho-mieli yhteyttä painottavien mindfullness-pohjaisten menetelmien hyödyntämistä jo peruspalveluiden piirissä. Uskon, että kehon kautta voimme tulla tietoiseksi ja oppia käsittelemään myös niitä syvempiin tarpeisiimme liittyviä, mahdollisesti kipeitä tunteita ja tuntemuksia kehittäen tätä kautta tunteiden säätelymme joustavuutta. Näin itseään ei ehkä tarvitsisi pyrkiä ”vapauttamaan” myöhemmin elämässä toksisien addiktioiden kautta.

    Kuten sanoin, haluan kuitenkin uskoa, että elämän haasteet ja vaikeudet tarjoilevat myös myöhemmin elämässä kasvun paikkoja, joiden kohdalla on mahdollisuus pysähtyä ja katsoa eheyttävästi addiktion taakse. Ajatus luo mieleeni toivoa ja valoa. Koenkin, että elämme parhaillaan ajassa, jossa kulttuurimme ilmapiiri tukee henkiseen ja psyykkiseen kasvuun paneutumista. Päällä ei esim. ole tällä hetkellä kansakunnallisesti kehityksen lamauttavaa sotatilaa, yhteiskunnan sosiaalitukijärjestelmä kannattelee tiukan paikan tullen, terapiassa käyminen ja julkinen keskustelu mielen hyvinvointiin liittyvistä aiheista eivät ole enää tabuja, terapiatakuun käsittely edistyy päätöksentekojärjestelmässämme ja kirjakauppojen hyllyt notkuvat psyykkiseen kasvuun keskittyneitä teoksia. Uskon, että tämän päivän suomalaisessa hyvinvointivaltiossa meillä on enemmän henkistä liikkumatilaa purkaa jo sota-ajoista asti sukupolvilta toisille siirtyneitä, eri sukupolvien aikana eri muodoissa näyttäytyneitä traumoja kuin vanhemmillani tai heidän vanhemmillaan on ollut. Uskon, että yksi niiden ilmenemismuodoista on epäilemättä erilaiset addiktioina näyttäytyvät mielenterveyshaasteet.

Vastaa