’’Välittömät sodanjälkeiset vuodet olivat painajaisaikaa, jolloin kymmenientuhansien kotien makuukammareissa palattiin öisin juoksuhautoihin ja tykistökeskityksiin. Päivisinkin kotiutuneet miehet olivat edelleen varpaillaan: Koviin äänin, yllättäviin liikkeisiin ja muihin ärsykkeisiin reagoitiin selkäytimestä. Sotakokemukset siirtyivät perheisiin, ja osalle alkoholista muodostui sekä lääke että taakka.’’ (Kivimäki 2013, 369).
Suomen sotavuosiin 1939-45 liittyy paljon vaiettua. Sodissa syntyneistä mielenterveyden haasteista ei puhuttu, eikä niitä ymmärretty. Moni ”rikkiammuttu” tai ”tärähtänyt” jäi ilman tarvitsemaansa apua, ja paha olo välittyi myös perheeseen ja lähipiiriin. Mutta siitä on kuitenkin jo vajaat 80 vuotta, eikö voida puhua trauman jääneen historiaan, vai muuttiko se sittenkin muotoaan ja tuliko siitä ylisukupolvista?
Suomalainen sotapsykiatria oli sotavuosien aikaan puutteellista. Rintamalla silminnähden traumatisoituneita tunnuttiin pidettävän heikkohermoisina ja epänormaaleina. Traumareaktiot olivat hävettäviä asioita ja myötätuntoa ei herunut. Ville Kivimäenkin sotavuosien henkistä taakkaa pohtivassa teoksessa ”Murtuneet mielet” toistuvat lainaukset sodanaikaisista diagnooseista. Psykiatrista apua tarvinnut, rintamalla palvellut luonnehdittiin esimerkiksi ”Vakavasti heikkohermoiseksi imbesilliksi” tai ”henkisesti vajaavaiseksi” yms. Mielestäni tämän kaltaiset halveksivat diagnoosit sisältävät itsessään jälkipolville viestin siitä, kuinka huonosti me psykiatrista apua tarvinneita, sotaan osallistuneita kohtelimme. Ja kuten kirjoitukseni alussa olleessa Kivimäen lainauksessa mainittiinkin, riittämätöntä psyykkistä apua alettiin usein kompensoida itselääkitsemällä alkoholilla.
Tämän me tiedämmekin, se on suomalainen yhdessä vaiettu salaisuus. Ja ’’vaarilta ei sitten saa kysyä sodasta!’’ – on monelle sanottu lapsuudessa. Jotenkin niin suomalaista, että asioista vaietaan ja traumatisoitunutta perheenjäsentä tuettiin lähinnä esittämällä, kuin ei oltaisikaan. Suomalainen vaisu hyssyttelykulttuuri on elänyt pitkään vahvana ja asioista avoin puhuminen tuntuu olevan suhteellisen tuore ilmiö. Hiljaa pysyminen ja asioiden piilottaminen ei ratkaise pinnan alla myrskyäviä haasteita, pahaa oloa ei voida lakaista maton alle. Päivi Helakallio-Rannan ylisukupolvisia sotatraumoja pohtivassa opinnäytetyössä eräs haastateltu painottaa juuri puhumattomuuden ylläpitäneen hänen mielestään ylisukupolvista traumaa (Helakallio-Ranta 2017, 44).
Hoitamatta jääneet mielenterveyden haasteet jättävät usein jälkensä myös läheisiin. Oireet ja ilmentymät saattavat muuttaa muotoaan matkalla, mutta voiko taustalla olla jopa sama alkuperäinen ahdistus, joka on sodasta lähtöisin? Kärjistetty esimerkki, jossa ahdistunut aikuinen ei kykene välttämättä olemaan turvalliseksi koettu vanhempi lapselleen, ja turvattomassa ympäristössä kasvanut lapsi muodostaa taas omat pelkonsa, jotka helposti jättävät jälkensä taas hänen lapsiinsa ja niin edespäin. Se ei tietenkään ole näin mustavalkoista, mutta kuinka moni nykyaikana kärsitty mielenterveyden haaste on oikeasti saanut alkunsa vajaat sata vuotta sitten?
”Sotatrauma näkyi perheessämme isän juopotteluna ja riehumisena. Perhe eli jatkuvan pelon vallassa. Isä hermostui helposti ja pelotteli jatkuvasti aseilla, joita hänellä oli useita. Hän käveli lattialla napsutellen pistoolia, hän tuntui olevan jossain muualla. – Kuvailee eräskin haastateltu sotaveteraanin lapsi Sisko Laukkasen ja Satu Vaarulan teoksessa ”Rintama hiljeni – sota jatkui kotona. Minkälaiset jäljet tällaiset kokemukset jättävätkään lapseen, ja vielä siitäkin seuraaviin sukupolviin? Vaikka sodistamme onkin jo usean ikäpolven verran aikaa, uskallan väittää sen jälkien näkyvän suomalaisessa mielenterveydessä ainakin yhtä monta ikäpolvea lisää.
Lähteet
Painetut
Kivimäki, V. 2013. Murtuneet mielet. Helsinki: WSOY
Sähköiset
Helakallio-Ranta, P. 2017. Sodan pitkät jäljet : ylisukupolviset sotatraumat. Laurea-ammattikorkeakoulu. Hyvinkää. Viitattu 22.10.2021. https://www.theseus.fi/handle/10024/132220
Olli, T. 2017. Sotaveteraanien lapset kertovat kokemuksistaan: ”Isä hermostui helposti ja pelotteli jatkuvasti aseilla”. Iltalehti 27.11.2017. https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201711262200561538
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kirjoitat hyvin tärkeästä aiheesta! Ei voi edes ymmärtää, että millaisten traumaattisten kokemusten kanssa sodassa olleet, sekä heidän perheensä ovat joutuneet elämään ilman minkäänlaista tukea. Uskon, että sen jäljet näkyvät vielä nykypäivänäkin niin kuin kirjoititkin.
Jos jotain positiivista asiasta voi löytää, niin ilmeisesti ihmisten psyykkiset oireet sodan jälkeen saivat tutkijat kiinnittämään enemmän huomiota traumojen syntyyn ja hoitoihin. ja tämän myötä esimerkiksi traumaperäinen stressihäiriö diagnosoitiin.