Muistan nuorena katsoneeni useamman kerran Johanna Vuoksenmaan komedian Nousukausi, jossa varakkaaseen elämäntyyliin tottunut, menestynyt pariskunta lähtee ”elämysmatkalle” Jakomäkeen elämään työttömän arkea. Kun pariskunta tajuaa tulleensa huijatuksi, muuttuu erikoinen elämysseikkailu ahdistavaksi selviytymiseksi ja tiukaksi pennin venyttämiseksi. Heidän koko omaisuutensa henkkareita myöten varastetaan ja pelko nostaa päätään – päästäänkö Jakomäestä enää koskaan takaisin omaan elämään? Spoilerivaroitus – loppu hyvin, kaikki hyvin ja työttömän saappaisiin hyppääminen päättyy pariskunnan osalta heidän saadessa oman elämänsä takaisin. On hyvin erilaista kärsiä työttömyyden varjopuolista vain hetken kuin elää sitä joka päivä. Nousukauden kaltainen larppaaminen (pitkäaikais)työttömän arkeen voisi tehdä kuitenkin hyvää vähän jokaiselle, jolla siitä ei ole kokemusta.
Harvalle työttömyys on oma valinta. Lukiessani Sari & Lena Näreen vuonna 2022 ilmestynyttä kirjaa Työttömyys sattuu: Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa – en ihmettele miksi. Ilahduin siitä, kuinka teoksessa ääneen pääsevät työttömät itse, sillä teos perustuu vuonna 2018 kerättyyn ”Työttömän tarina” -aineistoon. Lukukokemukseni on vielä kesken, mutta kirja piirtää nimensä mukaisesti enimmäkseen hyvin kurjaa kuvaa työttömän asemasta ja työllisyyspalveluista. Kirjasta välittyy kuva, jossa myös työttömän tulee hankkia leipänsä eli työttömyyskorvauksensa Suomessa otsa hiessä.
Tervetuloa TE-toimistoon!
Arki täyttyy todistusten ja liitteiden toimituksesta, TE-toimiston ja Kelan päätösten odottelusta, karenssin ja työttömyyskorvausten leikkausten pelosta. Työhakemusten kirjoittamisesta, työllisyyttä parantavista kursseista ja selvityspyyntöihin vastaamisesta. Epävarmuudesta, syyllisyydestä, häpeästä ja kiukusta yhteiskuntaa kohtaan. Kasvavasta stressistä, ahdistuksesta ja tulevaisuuden pelosta.
Tulevana sosionomina verenpainetta nostaa etenkin huonosti toimivat työllisyyspalvelut, jotka tuntuvat kirjan kuvausten perusteella aiheuttavan jopa enemmän pahoinvointia kuin auttavan työttömiä. Pahimmillaan kohtelu työvoimatoimistosta on alentavaa ja alistavaa kyttäystä ja kontrollointia. Jokaisesta pienimmästäkin virheestä ja huolimattomuudesta rangaistaan kovalla kädellä,
eikä väärinymmärryksiltä tai virkailijoiden mielivaltaisilta tuntuvilta ratkaisuilta vältytä.
Kirjan perusteella työttömästä tuntuu tulevan lähinnä objekti, työvoimapalveluiden aktivointitoimien kohde, jonka tulevaisuuden suunnasta ja hänelle sopivista koulutusmahdollisuuksista ja työpaikoista tulee päättää tiukasti valvonnan alaisena ja virkailijan luvalla. Kohtelu ja päätökset voivat olla hyvin virkailijakohtaisia. Työttömän omanarvontunto ja autonomian tunne ovat koetuksella. Omat toiveet omaa elämää koskien voidaan tylysti sivuuttaa. Lyhyesti kirjasta siteerattuna:
”Äsken sinä vielä hallitsit elämääsi ja asioitasi, sitten yhtäkkiä joku syynää kaikki tekemisesi.”
Työttömän ei kannata olla liian aktiivinen
Minusta kummallisimmalta ja ristiriitaisimmalta tuntuu kirjan kuvaama yhteiskunnan vaatimus samanaikaisesta täydestä passiivisuudesta, mutta kuitenkin työtöntä halutaan eri tavoin näennäisesti aktivoida, mistä myös vuosina 2018 – 2019 käytössä ollut Sipilän hallituksen aktiivimallin nimi kertoo. Passiivisuuden vaatimus tulee ilmi esimerkiksi siinä, kuinka harrastus- tai vapaaehtoistoiminnasta liian rohkeasti kertoessaan voi työttömälle lopputuloksena tulla yllättäen sanktioita ja katkoksia työttömyysetuuden maksuun, koska TE-toimiston virkailijan tulkinnan mukaan kyseinen työtön työnhakija onkin yrittäjä tai ei muuten ole ”täysin työmarkkinoiden käytettävissä”. Aktiivisuus tarkoittaa siis vain TE-toimiston osoittamia asioita, kun taas oma-aloitteinen aktiivisuus ja omaa työllisyyttä edistävät yritykset tuntuvat kääntyvän työttömää vastaan ja tarkoittavan vähintään työlästä paperirumbaa.
“Se ei ole mikään myytti, että työtöntä rangaistaan aktiivisuudesta. Aivan kaikesta rangaistaan. Teit jotain tai et. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi vähintään kerran päivässä minulle iskee turhautunut paniikki ja akuutti elämänhalun menetys.”
Byrokratiaa pahimmillaan
Näre & Näre puhuvat rakenteellisesta väkivallasta, joka kumpuaa järjestelmän ehdoilla toimimisesta jyräten yksilöiden tarpeet, toiveet ja oikeudet. Byrokratiaa siis pahimmillaan, jossa se, miltä tulostavoitteisiin pyrkivä prosessi näyttää ulospäin on tärkeämpää kuin työttömän auttaminen. Useimmista kirjan tarinoista on opinnoissamme painotettu kunnioittava, yksilöllinen kohtaaminen ja asiakaskeskeisyys kaukana. Aktivoivat tukitoimet ja erilaiset kurssit eivät myöskään aina vastaa työttömien todellisiin tarpeisiin ja tuntuvat monista työttömistä turhilta. Eräästä korkeakoulutetusta työttömästä tuntui nöyryyttävältä, kuinka työnhakuvalmennuksissa laitetaan työttömiä harjoittelemaan asioita, joita he jo osaavat jopa paremmin kuin heitä opettavat ihmiset.
Aikaa kursseilla käytettiin myös esimerkiksi TE-toimiston sähköisten palveluiden opetteluun, jota kaikki olivat jo ehtineet käyttää pidemmän aikaa. Niihin asioihin, joihin työttömät taas todella toivovat apua, ei sitä aina saa. Erään työttömän mukaan työkokeiluihin osallistuminen voi toimia ennemminkin esteenä työllistymiselle niiden näyttäessä epäilyttäviltä CV:ssä työnantajien silmissä. Näre & Näreen mukaan työttömien kierrättäminen useissa, käytännössä palkattomissa työkokeiluissa sekä Sipilän tehtailemassa aktiivimallissa on jopa ihmiskauppaan rinnastettavia hyväksikäytön piirteitä. En usko, että kovin moni palkkatöissä käyvä suostuisi tekemään samalla 9 euron päiväpalkalla yhtään mitään.
Epäkohtia siis riittää vaikka kuinka paljon. Koko systeemi saa ajoittain jopa absurdeja, teatterimaisia piirteitä, jossa niin TE-toimiston työntekijä, työnantaja kuin työtön työnhakija esittävät omaa rooliaan. Kirjan mukaan TE-toimistosta eläköitynyt virkailijakin on myöntänyt Helsingin Sanomissa työnhaun olevan usein näytelmää. Se, että esimerkiksi työtön työnhakija hakee pakotettuna vain karenssin pelossa TE-toimiston hänelle osoittamaa työpaikkaa, jota ei oikeasti halua, tuhlaa mielestäni kaikkien resursseja. Myös esimerkiksi se on yhteiskunnan resurssien tuhlausta, kun ihminen kouluttautuu, mutta ei pääse käyttämään oppimiaan taitoja alan työpaikkojen ollessa kiven alla. Työttömäksi päätyneen ei tulisi olla vastuussa rakenteista tai maailmantalouden heilahteluista johtuvista ongelmista. Eri alojen työllisyysnäkymät voivat nykyään muuttua lyhyessäkin ajassa. Uudelleenkouluttautumistakaan ei ole tehty työttömille helpoksi, vaikka nykyään kuulutetaan ikuisen oppimisen perään.
Labyrintti kuntoon?
Työttömien kirjoituksista kumpuaa myös paljon hyviltä kuulostavia työllisyyspalveluiden kehittämisehdotuksia. Työttömien työ- ja henkilöhistoriaan tulisi paneutua
riittävästi, jotta heidän osaamisensa tunnistettaisiin paremmin. Koulutusten sisältöjä tulisi räätälöidä ja kehittää ja omaehtoisen opiskelun säätelyä keventää. Työkokeilun sujuessa hyvin työnantajalla tulisi olla velvoite työllistää harjoittelija. Tällä hetkellä työnantajat voivat käyttää työkokeiluun tulevia tai palkkatukityöllistettyjä työttömiä hyväkseen halpana ja ilmaisena työvoimana ketjuttamalla siten, että ensimmäisen työttömän harjoittelun loppuessa otetaan seuraava. Ketjuttamista tulisikin valvoa ja sanktioida.
Toivon, että tulevaisuudessa työttämiä osattaisiin hyödyntää kokemusasiantuntijointa työllisyyspalveluiden kehittämisessä. Kaiken kaikkiaan, voisin suositella lämpimästi Näre & Näreen kauhukertomuksia työttömyydestä Suomessa kaikille sosionomiopiskelijoille, etenkin jos työllisyyspalvelut ja työttömät asiakasryhmänä yhtään kiinnostavat. Toivon myös, että kirjaan on päätynyt kaikki äärimmäisen huonot esimerkit, mutta todellisuus työllisyyspalveluiden ongelmista ei olisi aivan näin surkea. Kirjan kuvausten perusteella on ainakin selvää, ettei työttömien tasa-arvoinen ja ihmisarvoinen kohtelu tällä hetkellä toteudu. TE-palvelut siirtyvät kunnille vuoden 2025 alussa. Toivotaan, että tulevan suuren uudistuksen myötä nykyisiä ongelmia korjaantuisi.
Lähteet:
Näre, S. & Näre, L. 2022. Työttömyys sattuu: Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa. Helsinki: Gaudeamus. Viitattu 25.9.2022.
Kuvat:
Pixabay
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Hei! Olipa kaiken kaikkiaan kattava ja mielenkiintoinen postaus tärkeästä aiheesta. Pohjustus tekstillesi oli mielestäni loistava, ja kiinnostukseni heräsi katsoa Nousukausi – komedia. Kuvailet hyvin työttömän arkea, joka koostuu päätösten odottelusta sekä liitteiden lähettämisestä ja muista hakemusten lähettämisestä. Samaistun tekstissäsi moneen kohtaan, joita itsekin olen kokenut työttömänä ollessani. Etenkin työhakemusten lähettämien sellaisiin työtehtäviin, jotka ei edes kiinnosta, on mielestäni hyvä nostaa esille. Olen samaa mieltä siitä, että tämä on kaikkien ajan tuhlausta, mutta samaan aikaan se on työttömän “velvollisuus”. Toivottavasi näissä asioissa tapahtuu muutosta pian.
Moi! Todella hyvin kirjoitettu ja laaja teksti tärkeästä aiheesta. TE-palveluiden ongelmat ovat olleet tiedossani jo, mutta siitä huolimatta tekstisi antoi vielä paremman käsityksen siitä kuinka paljon ja kuinka laajoja ongelmia systeemissä on. Minusta on hassua miten laajasti nämä ongelmat ovat tiedossa, mutta asialle ei tehdä mitää. Olen sosiaalisessa mediassa törmännyt ilmiöön, jossa neuvotaan ihmisiä alisuoritumaan työhaastatteluista, jotta heidän ei tarvitse tehdä työtä, joka ei heitä kiinnosta. Herää kysymys, että ketä ja mitä se hyödyttää, että ihmisiä pakotetaan ties mihin työhaastatteluihin? Olen myös monesti kuullut, että työkokeiluja tarjotaan aivan mahdottoman matkan päästä tai sitten sellaisia, joihin ihminen ei esimerkiksi fyysisen rajoitteen vuoksi pysty osallistumaan. Miten tällainen järjestelmä voi olla mitenkään päin toimiva?