Namespotting – tarinoita päihteistä ja luovuudesta

“Kolme grammaa hassista on päiväannoksein”. Niinpä niin. Kyllä me tiedämme minkälainen cocktail tulee, kun sekoitetaan luovuuden paloa etsivä, voimakkaasti tunteva, elämänjanoinen nuori rokkistara ja päihteet.

Edgar Allan Poe kärsi lyhyen elämänsä aikana sekä päihde, että huumeriippuvuudesta. Punaisen myllyn antisankari ja eräs kauniin aikakauden ikoneista, Henri de Toulouse-Lautrec, kupsahti 37-vuoden kypsässä iässä alkoholin aiheuttamiin vaurioihin läträttyään sitä ennen määränsä täyteen Absinttia. Kauhukirjallisuuden ja letkeiden tarinoiden tuottelias suurmies Stephen King kirjoitti väitetysti suuren osan tuotantoaan kokaiinipöllyssä. Listaa voisi jatkaa sivukaupalla Jim Morrisonista ja 27-klubista Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiin, jossa päihteden kanssa sekoilu ja niistä kirjoittaminen olivat keskiössä.

Akseli Gallen-Kallela heijasti aikakauden Pariisilaista boheemielämää maalaamalla oman taitelijapiirinsä syvän luovuuden tuokion – eli päiväkausia jatkuneen ryyppämisen hotelli Kämpissä – teokseen Symposion.

(Kuva: Wikipedia)


Musiikkiyhtyeet olivat 1960-luvulle asti vielä kovin kiiltokuvamaisen kiltin oloisia ja lyriikoissa – varsinkin 1950-luvulla – peilattiin oman aikansa puritaanisuutta. Sitten alkoi muutos, ja se tuli rytinällä joka jatkui näihin päiviin asti. Miehillä hiukset pitenivät ja nahkahousut kiristyivät. Vanhoillisilla seuduilla kavahduttiin uutta tasa-arvon ilmiötä: naisyhtyeitä, joista The Ronettes aiheutti ylimääräistä heikotusta ollen värillisten nuorten naisten trio.

Taiteissa, lähinnä musiikissa mutta osin myös elokuvissa, alkoi Montmartrelle puoli vuosisataa sitten jätetty tyyli, jossa taiteilijan pitää heijastaa elämäntyylillään luomisen tuskaansa muusilleen – eli olla sekaisin kuin seinäkello ja ilmentää se jokaisella rasvaisella viskiä ja heroiinia tihkuvalla huokosellaan. Aikalaisista kertovat nykypäivän tuotannot, kuten The Dirt ja Rocketman luotaavat varsin tyypillisen kuvan eksentrisesti päihteitä käyttävistä luovista ja herkistä taiteilijoista, jotka ennen pitkää kierteessään valuvat kuilun pohjalle pelastuksenaan joko hauta tai valaistus.


Mikä sitten sai – ja saa yhä – taiteilijat juomaan ja käyttämään päihteitä? Väitetään, että nimen omaan luovan taiteen inspiraation lähteen pisarat löytyvät pullosta tai sinisestä ja punaisesta pilleristä (kunhan valitsee sen oikean). Onko se kamoissa väsätty musiikki tai elokuvakäsikirjoitus ehdottoman parasta antia, mihin taiteilija kykenee? Mitä sanoo tiede?

Duodecim-lehti julkaisi vuonna 2006 artikkelin, jossa luovuutta ja päihteitä tarkasteltiin monesta eri näkökulmasta. Sisällytettynä oli tutkittua tietoa 1900-luvun alusta saakka. Menetelminä käytettiin mm. kyselytutkimuksia sekä lume- ja odotuskontrolloitua tutkimusta. Yleinen konsensus oli, etteivät päihteet lisänneet luovuutta lainkaan, eikä suurin osa taiteilioista edes käytä päihteitä ylenpalttisesti.


Onko kyse vain elämäntavan ja valitun ammatin ulkoisista puitteista, joita ilman uskottavuus taiteilijana kärsisi. Myönnettäköön, että luovat prosessit saattavat olla henkisesti kuormittavia ja jatkuva keikkailu maasta toiseen vaatii hieman irtiottoa silloin tällöin, eikö? Jos katsoo melkein mitä tahansa 1980-luvun kuvaa rockbändistä voisi luulla kaikkien olevan sisaruksia keskenään, tai ainakin käyttävänsä samaa hiustupeeraajaa ja vaatturia. Elämäntyylikin kuin veljesten kootuista kauhutarinoista – ryyppäämistä, huumeita, sekoilua, bändäreitä ja muuta mukavaa.

Kuva: Wikipedia

Kun Juice ja Irwin muistetaan vaiherikkaista, alkoholinhuuruisista elämäntragedioistaan ovat nykypäivän taiteilijat huomattavasti seestyneempiä. Railakasta elämää on eletty nuorempana, mutta se ei aina ole ollut niin dramaattista ja näkyvää kuin esikuvillaan. Kuilusta on kavuttu ylös ennen kivuliasta pohjakosketusta. Heikki Silvennoisella alkoi uudenlainen normipäivä. Redraman ja edesmenneen Olli Lindholmin ystävyyttä ei varjostanut alkoholi, molempien ollessa raittiina jo pitkään.


Nykyään polarisaatio on vaihtunut enemmän päihteettömyyttä ja vastuullisempaa käyttäytymistä suosivaan taiteilijatyyppiin. Vanhoista ajoista muistuttaa elävät reliikit, joiden ammoinen itsetuhoinen elämäntyyli ei enää vaikuta kovinkaan hohdokkaalta. Andy, Ozzy, Nikki – kamaa on tullut vedettyä kaksin käsin ja väkeviä litratolkulla. Ehkä nykyiset taiteenkuluttajat näkevät heissä palan vanhempiensa nuoruuden maailmaa ja arvoja – ja sehän ei käy.

Ollaanko taiteissa palaamassa takaisin konservatiivisempaan ilmaisuun, koska vuosikymmenten kännäys ja sekoilu niin musiikissa, kirjallisuudessa kuin elokuvissa alkaa olemaan jo hieman väsynyttä, liian monta kertaa koettua.

Kunnes joskus taas koittaa aika, jolloin joku toteaa, että nyt loppuu tämä perkeleen hymistely, nostaa ankkurin, vääntää nupit kaakkoon ja puhaltaa huikealla mandoliinisoolollaan hipstereiltä huivit kaulasta.


Up the Irons!


Lähde:
Kari Poikolainen. 2006. Luovuuden lahja – jalostuuko päihteillä? Duodecim-lehti 23/2006. Viitattu 26.10.2020: https://www.duodecimlehti.fi/duo96180

Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!

Kommentoi