Muistan joskus aikoinaan, että vessamme seinässä oli Meidän perhe -lehden painama kuvituksellinen juliste, jonka kuvien keskelle oli upotettu teksti. ”Sinun arkesi on jonkun lapsuus”. Saan vieläkin kylmiä väreitä, kun luen tekstin päässäni. Tuohon tekstiin kiteytyy jotain niin ihmisyyden läpi leikkaavaa. Sen sisään kätkeytyy menestyksen ja totaalisen epäonnistumisen taustoilla liikkuvia virtauksia. Se pitää sisällään ennustuksen lempeydestä ja pahimmillaan yksinäisyydestä. Minulla on joskus todettu olevan korkealentoisia ajatuksia, joten on ehkä tarpeellista avata asiaa hieman.
Tietoinen ja tiedostamaton
Kun ajattelemme kasvatusta ja sen merkitystä ihmisen kehitykselle, ajattelemme usein tietoisia kasvatuksellisia päätöksiä. Opeta kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja avoimuutta. Rohkaise tutustumaan uusiin ihmisiin ja jakamaan leikit. Anteeksipyytämisen ja antamisen taitojen kehittämistä. Opeta kestämään pettymyksiä ja unelmoimaan. Vanhempina pyrimme noudattamaan ohjeita ja suosituksia, kuin vitamiini purkin annostuksia konsanaan, mutta mitä annamme lapsillemme näiden tietoisten hetkien välissä. Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Tämä on osa-alue vanhemmuutta, jonka kanssa kaikki vanhemmat tavalla tai toisella painivat. Jopa ne uskomattomat esimerkki vanhemmat, jotka tietävät kaikkien asioiden kaikki vaikutukset ja vaikuttavat navigoivan täysin esteetöntä väylää vanhempina. Tämä on myös ilmiö, jonka monet vanhemmat tiedostavat hyvin, mutta helpoiten meiltä jää huomioimatta kasvatuksen sijaan kasvuympäristö.
Itse tulkitsen kasvuympäristöksi konkreettisen asuinympäristön lisäksi myös lapsen henkisen kasvuympäristön. Tunteiden ja tunnelmien muodostamat seinät kotiemme ja pihojemme sisällä, kaikkialla lastemme ympärillä. Tämä on se maailma, joka muodostuu lapsen ympärille siitä, mitä me tiedostamattamme rakennamme. Asiat kuten työ, talous, parisuhde, harrastukset ja ihmissuhteet, ovat meitä tunnetasolla muokkaavia. Näiden asioiden vaikutuksesta olemme kiireisi, etäisiä, surullisia, ärtyneitä, ahdistuneita, väsyneitä, poissaolevia, erilaisia kuin eilen tai aamulla, levottomia tai vaan poissa. Lapsille, jotka varhaisissa vaiheissaan elävät vanhempiensa kanssa käytävästä vuorovaikutuksesta ja kehittyessään tarvitsevat sitä alati muuttuvissa muodoissa, nämä seinät ovat todellisia. Aivan yhtä todellisia, kuin se ohut keittiön seinä, joka takana makuuhuoneessa ne kovat sanat sanotaan aikuisten kesken. Piilossa, mutta vain osittain.
Inhimillisyys osa ongelmaa ja ratkaisua
Tarkoituksenani on siis piirtää nuoli, joka osoittaa luonnolliseen heikkouteen vanhemmuuden keskiössä. Inhimillisyyteen. Vanhempina kuvaamme usein tarvetta olla hetken ilman paineita tai velvollisuuksia. On siis melko turvallista sanoa, että vanhemmuus tuntuu kuormituksena nimenomaan velvollisuuksien ja osittain ulkoisten uodotuksien kautta. On oltava siellä, vietävä sitä tuonne ja tätä tonne, on oltava ajoissa, oikeissa vaateissa ja vielä ehjissä sellaisissa. Paljon häiritsevää kohinaa uuvuttavan surinan päälle. Ulkoa tulevia paineita kohdataan ehyellä ulkoasulla. Hymyile, naura ja ole hyväntuulisen kohtelias. Samaan aikaan sisälläsi nyrkit täynnä hiuksia huudat tunnistamattomia sanoja tuuleen. Meille muodostuu kuva, ettei sisällä tapahtuvat räjähdykset näy ulos, kun sitä on tarpeeksi kauan tehnyt. Syntyy kaksi maailmaa, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Mutta onko se todella näin.
Jos vanhempana pyyhällämme kiireisenä ohi lapsestamme sivuuttaen hänen yrityksensä tulla kuulluksi, voimme palatessamme tilanteeseen virheemme huomattuamme, ei pelkästään korjata tilanteen, vaan myös rakentaa jotain uutta. Jos ei tiedä mihin oli menossa, ei voi kääntyä takaisin ajettuaan ohi tärkeästä risteyksestä. Tähän tarvitaan tietoisuutta ja halukkuutta tunnistaa näitä tilanteita. Kun olemme riidelleet kumppanimme kanssa, kuinka usein yritämme olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silti usein miten tilanne on jo näkyvissä ja vähintäänkin herättää kysymyksiä. Jos näissä tilanteissa olemme tietoisia, voimmeko tunnistamalla arkemme vaikutukset rakentaa toisenlaisia seiniä lastemme ympärille. Näitä kahta hyvin voimakasta esimerkkiä kohden on paljon vaimeita kaikuja, jotka arjessa kerrostuvat huomaamattomaksi patinaksi kotimme tunnelmaan.
“Itsensä ja omat rajansa tunteva vanhempi mahdollistaa lapsuuden arjessa”
Miten voisimme tehokkaasti välttää arkemme suodattamatonta heijastumista lastemme lapsuuteen. Uskon, että tuettuna rehellisyys itselleen ja inhimillisyys myös johtavat tilanteissa maaliin. Tietoisuus itsestämme tunnetilojemme peilinä on yksi helpoiten unohtuva asia. Ja vaikka ei ole tarpeellista eikä tavoitteellista desinfioida perhetilaa tunnelmista ja tunteista, tietoisuus niistä on tärkeää. Vanhemman voimavarat ovat suoraan verrannollisia hänen kykyynsä nähdä ja vaikuttaa suurempiin kokonaisuuksiin. Uupuneen vanhemman kapasiteetin madaltumisen myötä yhä suurempia osia arjen paineista heijastuu suoraan lapseen. Pahimmillaan tällä voi olla merkittäviä vaikutuksia lapsen kehitykseen, toimintaan ja hyvinvointiin. Tämän seurauksena saattaa syntyä kehä, jossa negatiiviset ilmiöt vahvistuvat ja paine kasvaa perheen sisällä. Vanhemmuuden tukemisen näkökulmasta tietoisuus omasta jaksamisesta, arjen tunnelmista ja niiden vaikutuksista perheen elämänlaatuun on keskeinen ja perustavan laatuinen osa varhaista tukea. Rohkeus nähdä itsensä ihmisenä antaa tilaa hyväksyä omat heikkoudet ja olla niistä tietoinen. Itsensä ja omat rajansa tunteva vanhempi mahdollistaa lapsuuden arjessa.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kiitos Antero mielenkiintoisesta artikkelista. Itse olen myös miettinyt monesti onko se minkälaisen kasvatusympäristön olen itse saanut muokannut minua kasvattajana. Toiminko sen mukaan ja pystynkö vastaamaan tarpeisiin? Varmasti osittain näinkin on. Mutta kuten kirjoitit inhimillisyys on osa ratkaisua ja ongelmaa. Meidän jokaisen pitäisi käydä keskustelua itsemme kanssa ja hyväksyä, että kaikki tilanteet eivät aina onnistu niin kuin haluaisimme. Kuten Helsinki.fi perheen tuki sivustolla oli kirjoitettu, että tietoisuus siitä millaisia kokemuksia sinulla itselläsi on ollut voi lisätä itsemyötätuntoa, toiveikkuutta ja mahdollisuutta muutokseen (Helsinki 2021). Erittäin hyvä artikkeli herättämään itseään pohtimaan tätä asiaa. Kiitos!
Lähde: https://www.hel.fi/sote/perheentuki-fi/vanhemmuus-ja-parisuhde/vanhemmuus/vanhempana-jaksamisen-haasteet/
Ohhoh! Olipas siinä tunteita ja ajatuskia herättävä kirjoitus.. Niin tyhjentävää, ettei oikein löydy sanoja.. Lukiessa nousi kylmät väreet, kun aloin peilaamaan kirjoittamaasi omaan vanhemmuuteeni ja miten olen vanhemmuuteen tai vanhemmuudessa kasvanut.. Suhteellisen nuorena olen äidiksi tullut ja sanotaanko nyt vaikka niin, että sillon 12 vuotta sitten ohjeet ja odotusten täyttäminen olivat vahvasti läsnä ja tuli ihan liikaa mietittyä sitä, mitä muut ajattelevat; olenko nyt tarpeeksi, suoriudunko tarpeeksi, onko meillä tarpeeksi, teenkö tarpeeksi, olenko tarpeeksi läsnä, leikinkö tarpeeksi, näytetäänkö tarpeeksi siisteiltä, onko koti tarpeeksi siisti.. Kiteyttää hyvin tuo tarpeeksi… Tarpeeksi kenelle? Kenelle muulle minun pitäisi olla tarpeeksi, kuin lapsilleni ja itselleni? Vastaus on: Ei yhtään kenellekään muulle!
Kirjoituksesi upposi syvälle sieluun asti ja kiitos siitä! Voi myös olla, että ymmärsin osan kuten itse halusin ymmärtää, enkä välttämättä niin kuin ajattelit ja kirjoitit, mutta ehkäpä se on hyväkin asia?
Mielestäni avoimuus tunteista, ajatuksista, teoista ja ihan kaikesta arjessa on tärkeää.. Kuka meistä ei tee virheitä vanhempana tai ihmisenä, eli inhimillisyys.. Voitaisiinko me kaikki olla Tabermannin sanoin ihminen ihmiselle?
Haluan liittää tähän loppuun suoran lainauksen Hanna Kivisalon Hyvän jälki kirjasta, jotenkin koko kirja puhuttelee itseäni kovin ja tämä tuli tekstiäsi lukiessa mieleeni..
Anteeksi pyydetään tärkeimmiltä
“Rakas lapseni, anna anteeksi ne aamut, jolloin hoputin, huokailin ja heittelin ulkovaatteita eteisen lattialle. En ollut vihainen sinulle, vaan itselleni ja sille, että olin menettänyt otteen päivästä, ennen kuin se oli ehtinyt alkaa. Anna anteeksi, että pukiessa pitelin liian lujaa ja että niin usein jouduin toivottamaan “mukavaa päivää nyt kuitenkin”.
Anna anteeksi myös ne päivät, jolloin en nostanut katsettani papereista, enkä katsonut silmiin tavalla, jolla tuntisit olevasi olemassa. Anteeksi, että niin usein käänsin pääni kesken lauseen ja että käyttäydyin ikään kuin merkitykselliset asiasi eivät ylittäisi uutiskynnystäni – vaikka kuulin innostuneen sydämensi sykkeen eteisestä asti.
Anna anteeksi kaikki ne illat, jolloin lähetin sinut huoneeseesi, vaikka näin kiukkusi takana olevan surun tai pelon, joka olisi ansainnut päästä syliin. Anna anteeksi lyhyet vastaukset pitkiin kysymyksiisi. Ja ne lukemattomat kerrat, jolloin vastasin sinulle niin kuin vastaisin ihmiselle, johon todellisuudessa olin turhautunut- anna anteeksi varsinkin ne.
Joka päivä kerron rakastavani sinua, mutta tänään haluan pyytää anteeksi. En siksi, että olisin erityisen surullinen, vaan siksi, että olen ymmärtänyt, miten paljon rakkautta anteeksipyyntö sisältää. Ja myönnettäköön – myös siksi, että yrittäessäni vältellä vanhempieni tekemiä virheitä, olen huomannut tehneeni osan niistä, sekä joukon ihan omia.
Rakkautta voi vannoa mille tahansa tai kenelle tahansa, mutta anteeksi pyydetään vain kaikkein tärkeimmiltä. Minulle sinä olet kaikkein tärkein, joten vielä kerran, silläkin uhalla, että vastaus on “äiti mä kuulin jo” tai “mitä on ruokana” – anna anteeksi.
-Äiti
Ps. Rakastan sinua ja ruokana on risottoa, mutta muista silti laittaa astiat koneeseen.”(Kivisalo 2021, 46-47.)