Varhainen tuki, lastensuojelua tulevaisuudesta

Mielikuvat lastensuojelusta ovat vielä tänäkin päivänä voimakkaasti huostaanottojen värittämiä kauhukertomuksia perusteettomista lapsenryöstöistä ja järjestelmän särkemistä perheistä. Lastensuojelun hajussa ja maussa on ymmärrettävästi paljon jäämiä niistä katkerista elämänkohtaloista, joiden kriisiytymisen kliimaksina lapsen kasvu ja kehitys on jouduttu ulkoisesti turvaamaan. Tilannetta ei lainkaan helpota se, että nyt kun on reilut kymmenen vuotta ajettu laitosrakennetta alas ilman, että niitä resursseja olisi tehokkaasti siirretty ennakoivan lastensuojelun puolelle, oppilashuolto ja lastensuojelun sosiaalityö hukkuvat pahoinvoiviin lapsiin ja nuoriin. Covid-19 pandemian vaikutusta tähän ilmiöön ei voida vielä kuin arvailla, mutta yhtälön linjat ovat melko selkeät. Lapsien hätä on jäänyt järjestelmältä huomaamatta ja nyt on sadonkorjuun aika.

No miten tuota kierrettä voidaan oikaista? Tässä kohdassa asiat muuttuvat monimutkaisista lähes läpäisemättömältä vaikuttavaksi muuriksi. Kaiken taustalla on raha, jolla voidaan ostaa resursseja ja niillä resursseilla voidaan tuottaa toimintaa. Sitten kun vielä toiminta on hyvin suunniteltua, oikein kohdennettu ja laadukkaasti tuotettua päästään täysin turhan kuuloisen sosiaalialan jargonin perässä komeilevaan pisteeseen. Tähän pisteeseen. Pisteeseen, jossa rahaa ei siirrettykään sinne missä se olisi estänyt aikanaan tilanteen kriisiytymisen. Jossain tuolla on päätöksiä siroteltuna pitkin kaappeja erilaisissa huoneissa ympäri uusia sote alueita, joissa on päätetty olla siirtämättä laitosrakenteesta hankittuja säästöjä ennakoivaan lastensuojeluun. Tai näin se ainakin omassa mielessäni rakentuu. Tiedän, että niitä säästöjä tehtiin, sillä olin itse kentällä töissä, kun intensiivihoitoa tai erityistä huolenpitoa tarvitsevia asiakkaita alettiinkin pantata kevyentuen yksikössä. Alettiin puhua näiden tavallisten yksiköiden palvelukuvauksien päivittämisestä. ”Me olemme haastaviin nuoriin erikoistunut yksikkö” kuului lause, joka pysäytti minut raiteilleni. ”Yksikössämme on isoja lasisia ovia tilojen välissä ja puolen neliön tuulikaappeja, missä me väistelemme hiuslakkapulloista tehtyjä liekinheittimiä ja otamme vastaan fyysisiä hyökkäyksiä” ajattelin. Oli selvää, että oltiin menossa huonoon suuntaan ei pelkästään yksiköiden yleisen ilmapiirin ja turvallisuuden vaan myös lastensuojelun strategian suhteen.

Siirtyminen laitoshoitoon painottuvasta järjestelmästä ennakoivaan lastensuojeluun olisi pitänyt käynnistyä. Oli silloin jo selvää, että niin merkittävän suunnanmuutoksen seurauksena jokin osa tulevasta asiakaskunnasta tulisi jäämään ilman asianmukaista palvelua sillä kahden järjestelmän laajamittaista ylläpitoa yhtäaikaisesti ei voitaisi järjestää taloudellisten realiteettien takia. Olisi ensin kavennettava yhtä palvelua sektoria ja sitten luotava toinen lähes tyhjästä sen tilalle. Ja kun tilanne oli se, että vanhan rakenteen alasajo oli jo alkanut ilman, että uutta oli kunnolla ehditty edes ajatella, oli selvää, että katkos laadukkaassa hoidossa olisi pidempi kuin mikä olisi suotavaa. Hetken aikaa näytti kuitenkin siltä, ettei mitään kriisiä tapahtunutkaan eikä pohja sittenkään pudonnut. Pian kuitenkin alkoi kuulua huhuja kuormittumisesta lastensuojelun sosiaalityössä. Ongelmat alkoivat kasvaa, mutta sijoituksia ei voitu tehdä, sillä sijoituspaikkoja ei ollut tarjolla. Alkoi hajaannuksen aika, jonka seurauksena mikään ei mennyt eteenpäin suuren muutoksen osalta.

Tämän pohjustuksen jälkeen, kun kysyn uudelleen varhaisentuen roolia tai sen ilmentymistä ihmisille, onko ihme, jos mielikuva painottuu negatiivisesti? Työ alkaa uudelleen. Jokainen asiakas kontakti, jonka tuloksena on vanhempi, jolle on saatu tukea arkeen, voimaantumista vanhemmuudessa tai hetki lepoa tiukassa paikassa, on yksi pala paremmasta mielikuvasta. Tuon paremman mielikuvan myötä mahdollisuus luottamukseen ihmisen ja järjestelmän välillä paranee. Ehkä jonkin ajan päästä järjestelmä alkaa näyttää inhimilliseltä kuten päiväkoti voi parhaimmillaan näyttää. Ja kun puhutaan vanhemmuuden tai elämän kanssa haasteisiin joutumisesta, luottamus on keskeinen teema. Epäonnistumisen pelko tai ymmärtämättömyys syöksee varmasti enemmän ihmisiä mierontielle vanhemmuudessa, kuin sisäsyntyinen halu olla loppuun palanut huono vanhempi tai pahimmillaan lapsensa kehitykselle haitallinen elementti. Kysymys on siitä, miten ymmärrys omasta tilanteesta tuodaan ihmiselle, joka tiedostamattaan karttaa sitä tietoa. On tarjottava kontaktipinta, joka herättää luottamusta ja huokuu tukea. Olkoon tuki sitten tietoa, taitoa tai lepoa, ihmisen on uskallettava lähestyä sitä. Miten tehdä tuesta niin yksiselitteisen haluttavaa, että sitä lähestyessä on enemmän halua avata kuin sulkea itseään?

Varhaisen tuen määrätietoinen laajentaminen vanhemmuuden tukemiseen jo heti raskauden ilmettyä voisi olla hyvä keino tuoda palvelu ikään kuin vanhemmuuden peruskiveen. Meillä on jo elementtejä, jotka sitovat turvallisesti vanhemmat, lapset ja järjestelmän yhteen. Synnytysvalmennus, perhevalmennus, neuvola ja päiväkoti muodostavat vanhemmuuden kriittisten ensimmäisten vuosien alle maton, jolle voisi olla luonnollista tuoda jatkoa ottamalla rohkeammin osaa vanhemmuuden vahvistamiseen ja tukemiseen. Kun järjestelmä on mukana näin varhaisesta vaiheesta asti kuin synnytysvalmennus, on mahdollista hyvin suunnitellulla, oikein kohdennetulla ja laadukkaasti tuotetulla työskentelyllä tulla inhimilliseksi osaksi vanhemmuutta ja turvata näin lapsen kasvua ja kehitystä. Perheyksikön tukeminen tehokkaasti ennen kuin tilanteet kriisiytyvät tuntuu olevan kuitenkin jotain utopiasta kumpuavaa haaveilua, lastensuojelua tulevaisuudesta.

Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!