Ajatuksiani opiskelustani AMK:ssa.

Opintojeni nyt ollessa loppusuoralla, huomaan asioita, joihin en aikaisemmin ole kiinnittänyt juurikaan huomiota. Positiivisia vaikutuksia opiskelussani on ollut se, että kiinnitän luetun materiaalin laatuun enemmän huomiota. En niele asioita purematta ja jonkin hyvinkin yksinkertaisen asian kanssa saatan viettää aikaa tuntikausia, sillä haluan löytää sille tutkittuun tietoon perustuvaa materiaalia. Ärsyttävää, sillä en usko kerralla, jos luen jotain, vaan tarvitsen saturoitumista.

Kirjoittamiseni on kehittynyt huimasti. Aloittaessani ammattikorkeakoulussa minulla todettiin keskivaikea lukihäiriö. Helpotus ja rasite. Koin olevani useassakin asiassa todella, todella tyhmä. Asiat piti tehdä aina vaikeimman kautta. Alussa kun opiskelin anatomiaa, kirjoitin kaiken ensin käsin paperille ja sen jälkeen vasta koneelle (kesti ikuisuuden) mutta anatomiasta tuli kyllä hyvä arvosana. Kirjoittaminen on edelleen vaikeaa. Lauserakenteet sekä jäsentäminen on varsinkin väsyneenä hyvinkin haastavaa.

Kehuja täytyy antaa ruotsin opettajalleni, joka kertoi minulle ottaneensa selvää, että ilman lukihäiriötä ihminen oppii sanan muutaman toiston jälkeen, kun taas lukihäiriöinen tarvitsee lähes 80 toistoa. Pääsin muuten kurssista läpi ja olin ylpeä huonosta arvosanastani sillä niin oli opettajakin. Toistojen määrä ei kyllä nyt perustu tutkittuun tietoon, etsin kyllä, mutta en löytänyt. Voi olla, että luku on huomattavasti pienempi, aika kuultaa muistot ja liioittelen.

Kirjoitan enemmän ja pidän kirjoittamisesta. Koen silti kovaa stressiä palauttaessani esseitä palautuslaatikkoon. Sisäisen pessimistini lause soi korvissa: Ihan sama, varmasti tulee huono numero ja kaikki on etupuolen vastakohdasta eli takapuolesta.

Kun palautat tehtävän ja luulet että sinulla on homma hanskassa eikä paniikkiin ei ole enää aihetta, luulet väärin. Sillä olet unohtanut ainakin kahden eri tehtävän palautuspäivän ja saat aloittaa niiden tekemisen leposykkeen ollessa 120. Valmista tulee, mutta paniikin ja kirosanojen saattelemana.

Kuva Jerita Miettinen

Olen aina ollut huono matematiikassa ja olen sitä edelleen. Olen hyvin lahjaton siinä ja uusintatilaisuksissa on tullut ravattua useamman kerran. Tässä koen, että ”tyhmyyteni” korostuu ja vaivun lähes synkkyyteen yhden vaivaisen aineen takia. Toki se on työssäni tärkeää ja outoa onkin se, että töissä laskeminen sujuu, kokeessa ei. Paniikki ja aivojen välitön tyhjeneminen, kun koepaperi lävähtää naaman eteen, palautan sen lähes yhtä tyhjänä takaisin. Toki riemunhetkiä olen ajoittain matematiikassakin kokenut, mutta hyväksytyn arvosanan saaminen ei kyllä tunnu saavutukselta kolmen uusinnan ja tukiopetuksen jälkeen.

Ryhmätöiden tekeminen on… No moni tietää mitä se on. Usein ryhmässä on ainakin yksi, joka ei tee mitään työn etenemisen suhteen. Mielipiteitä voi riittää, mutta toiminta puuttuu. Minulla on ollut hyvä tuuri lähes aina (kyllä tuuri) sillä olen saanut tehdä töitä sellaisissa ryhmissä missä muut tuottavat materiaalia, jos VAIN yksi ei tee mitään. Erään opiskelukaverini kanssa olemme olleet samoissa projekteissa monesti ja yhteistyö toiminut todella hyvin. Nyt teemme opinnäytetyötä yhdessä, vaikka asumme eri paikkakunnilla, kaikki on toiminut kuin junan vessa.

Olen kiinnostunut tutkimuksellisesta työstä. Tämä on aivan uutta, sillä olen ollut enemmän toiminnan ihminen. Nyt koen, että minun täytyy ymmärtää ennen toimintaa. Potilaiden kannalta ihan suotavaa, mutta aikaisemmin olen opiskellut vähemmän teorialähtöisesti ja enemmän toiminnan kautta. Toki en pidä tuntikausien istumisesta ja kaipaankin liikettä tutkimisen seuraksi.

Vaikka AMK tutkinnon suorittaminen hieman kiihdyttäen on ollut yksi raskaimpia ajanjaksoja hetkeen, olen silti tyytyväinen. Tyytyväisyyttä lisää se että olen:

A) Selvinnyt

B) Hengissä

C) Selvinnyt hengissä ja

D) Säilyttänyt huumorintajuni. 

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *