Kuolema on luonnollinen osa elämänkulkua, vaikka tämä onkin läheisille erittäin raskas sekä traumaattinen tapahtuma. Tässä julkaisussa puhutaan läheisen menetyksen käsittelemisestä, lapsen suremisesta sekä miten tästä elämää muokkaavasta ja raskaasta tilanteesta voi selvitä. Loppuun on myös listattu muutamia yhdistyksiä, joista voi hakea tukena tämän hankalan ajan tueksi.
Läheisen kuolema
Läheisen menehtyessä voi alkuun olla hankalaa käsittää asiaa todeksi. Myös kuolinsyy voi vaikuttaa siihen, miten tähän menetykseen reagoi. Kuolema on kuitenkin traumaattinen tapahtuma, joka voi vaikuttaa erittäin vahvasti sekä fyysiseen, psyykkiseen että sosiaaliseen terveyteen. Menetys on tunteiden kannalta erittäin myrskyisä kokemus, sillä tunteet voivat vaihdella lyhyenkin ajan sisällä aina surun ja vihan lisäksi iloon sekä katkeruuteen. Myös syyllisyyttä tai epätodellisuuden tunnetta esiintyy monilla läheisensä menettäneillä.
Menetyksestä sekä siihen liittyvästä surusta että muista tunnetiloista on tärkeä puhua, sillä tukahdutettu suru voi ajan myötä koteloitua ja vaikuttaa elämään vuosien ajan sekä pahimmassa tapauksesta periytyä sukupolvelta toiselle. Mikäli puhuminen tuntuu vaikealta, on tärkeää etsiä jokin toinen keino purkaa tunteita sekä ajatuksia. Tällaisia keinoja voivat olla esimerkiksi tunnepäiväkirjan kirjoittaminen, erilaisten taidemuotojen harjoittaminen tai vaikka jokin fyysinen aktiviteetti. Joskus myös ammattiavun hakeminen voi olla hyvä ratkaisu, esimerkiksi silloin kun oma toimintakyky on uhassa tai laskee merkittävästi menetyksen ja surun myötä. (Mielenterveysseurat.fi)
Lapsen suru
Lapsikin suree menetystä, vaikka tämä ei vielä käsittäisi kuolemaa. Lapset aistivat läheistensä surun ja kaipaavat lohdutusta sekä apua tunteiden käsittelyssä.
Lapsen kykyä ymmärtää sekä kestää tapahtunutta ei tule aliarvioida, jonka vuoksi lapselle on tärkeää puhua kuolemasta todenmukaisesti sekä tämän ikä- ja kehitystason mukaisella tavalla. Lapsen tulisi myös ensisijaisesti kuulla kuolemasta huoltajan tai muun läheisen kautta. Lapsi myös ajattelee konkreettisesti, jonka vuoksi on tärkeää puhua kuolemasta sen oikealla nimellä. Mikäli lapselle kertoo läheisen esimerkiksi “nukkuneen pois” voi lapsi alkaa pelkäämään nukahtamista, sillä pelkää ettei enää herää. Myös lapsen mielikuvitus voi pahentaa näitä tilanteita, jonka vuoksi on parempi jättää kiertoilmaukset pois. On myös normaalia, että lapsi kysyy kysymyksiä kuolemaan liittyen ja näihin olisi hyvä vastata todenmukaisesti. Myös “en tiedä” on hyväksyttävä vastaus. Lapselle voi myös kehittyä pelko vanhempiensa taikka omasta kuolemasta, johon on hyvä reagoida kertomalla esimerkiksi että sairastuminen ei merkitse varmaa kuolemaa. Myös kysymyksiin liittyen vanhempien kuoleman jälkeisiä tapahtumia on hyvä varautua ja olla vastaus mietittynä.
Lapsen edessä on myös lupa surra ja keskustella asiasta, sillä lapsi ei välttämättä tätä itse osaa tai uskalla nostaa esiin, vaikka tuntisikin aikuisen pahan olon. Lapsi voi säikähtää aikuisen itkua, mutta tähän on hyvä vastata kertomalla ettei suru ole vaarallista. Lapsen on tärkeä oppia, että sureminen on sallittua, jota tämä avoimesti ja asioiden oikeilla nimillä sureminen edistää. Mikäli surua kätkee lapselta, voi myös lapsi kätkeä surunsa aikuiselta, joten vaikka lapsen suru voi olla raskasta oman surun lisäksi, on yhteinen sureminen parempi kuin kätkeminen.
Lapsen suru voi näyttäytyä monin eri tavoin. Toisinaan lapsi voi olla iloinen ja energinen, kun taas toisinaan tämä voi saada raivonpurkauksia tai olla itkuinen. Myös nukahtaminen voi vaikeutua ja fyysisiä oireita, kuten pahoinvointia voi esiintyä. Lapsen ikä ja kehitysvaihe vaikuttavat myös vahvasti tämän käsitykseen kuolemasta, sillä nuorempi, alle kouluikäinen lapsi voi sivuuttaa kuoleman ja siihen liittyvän surun helposti, kun ei vielä käsitä kuoleman pysyvyyttä.
Sureva lapsi on kuitenkin erityisen haavoittuvassa tilassa ja tarvitsee tukea. Tämä voi tuntea olonsa toivottomaksi ja pelätä että ei enää palaudu ennalleen. Pelkotiloja rakkaiden menetystä kohtaan sekä syyllisyyttä ilon tunteesta esiintyy usein ja jopa oma elossa oleminen voi joskus tuntua syylliseltä. Tämän kaiken keskellä lapsi tarvitsee syliä, halauksia sekä aikuisen läsnäoloa. Yhteinen aika surulle sekä muistelemiselle on tärkeää. Mikäli vanhempi tai huoltaja ei itse surun keskellä pysty huolehtimaan lapsesta ja tämän perustarpeista, olisi tällä kuitenkin hyvä olla aikuinen, joka näin tekee.
Normaalit rutiinit helpottavat suruprosessia sekä siitä toipumista. Lapsen voi sekä hänet kannattaa ottaa mukaan esimerkiksi hautajaisiin, sillä tämä tekee epätodellisen oloisesta tilanteesta lapselle todellisen. Ei ole myöskään olemassa väärää tapaa antaa lapsen osallistua hautajaismenoihin: lapsi voi esimerkiksi piirtää kuvan tai kirjoittaa kirjeen menehtyneelle läheiselle tai perhe voi sytyttää kynttilän menehtyneen muistolle. Tärkeintä on olla rehellinen lapselle ja antaa hänen käydä suruprosessi läpi aikuisen tukemana. (Mll.fi)
Surun vaiheet
Surun eri vaiheiden aikana ihminen usein reagoi menetykseen eri tavoin. Jokaisen ihmisen suruprosessin eteneminen sekä ilmeneminen on myös yksilöllistä. Toisilla suruprosessin läpikäyminen kestää enemmän tai vähemmän aikaa ja lisäksi kunkin vaiheen läpikäyminen kestää yksilön oman tarpeen verran. Suruprosessi ei myöskään välttämättä etene selvästi vaiheesta toiseen, vaan joskus saatetaan käydä jokin vaihe useamman kerran läpi.
Alla on tiivistetysti surun eri vaiheet, Helsingin yliopiston psykiatrian laitoksen emeritusprofessorin Jouko Lönnqvistin mukaan, jota Heli Selin haastatteli Potilaan Lääkärilehteen vuonna 2014:
Shokkivaiheessa kuolemaa ei usein uskota todeksi ja tämä voi näkyä esimerkiksi välttelykäyttäytymisenä tai elämän totaalisella uudelleenjärjestämisenä. Myös surun kieltäminen on tässä vaiheessa yleistä. Joissain tapauksissa tämä vaihe jää päälle useiden vuosien tai jopa vuosikymmenien ajaksi, ennen kuin tapahtunutta sekä siitä seuraavaa surua aletaan käsittelemään.
Reaktiovaiheessa ihminen alkaa käsittämään menetyksen olevan todellinen. Tässä vaiheessa on usein tarve toistaa tapahtumaa mielessään uudelleen kerta toisensa jälkeen. Monet myös pitävät tässä vaiheessa itsensä kiireisenä, jotta tapahtumaa ei tarvitsisi miettiä. Joskus tähän surun vaiheeseen kuuluu myös uhrin asemaan asennoituminen, jolloin surutyö ei etene, vaikka menetyksestä puhuttaisiin paljon.
Käsittelyvaiheessa ihminen alkaa usein käsittämään menetyksensä ja miettimään tapahtunutta pohtivammasta näkökulmasta. Ihminen voi kysyä itseltään kysymyksiä ja miettiä asioita liittyen tapahtumaan, kuten “Miksi näin kävi?” Tässä surun vaiheessa henkilön mielialat ja tunnetilat voivat vaihdella vahvasti, aina surusta vihaan sekä katkeruuteen, mutta myös iloon. Mikään tunne ei ole väärä, vaan nämä kaikki edistävät suruprosessin läpikäyntiä.
Sopeutumisvaiheessa tapahtunut menetys hyväksytään ja ymmärretään mistä ollaan luopumassa. Samalla myös löydetään voimavaroja jatkaa elämässä eteenpäin. Surun tunteminen ja läpikäyminen auttaa hyväksymään tapahtuneen ja tekemään tilaa uusille asioille elämässä.
Surulle ei ole deadlinea eikä kahden ihmisen suru välttämättä esiinny tai etene samalla tavalla. On siis tärkeää antaa surevalle ihmiselle aikaa sekä tarjota tukea. Suru ei kuitenkaan kestä ikuisesti ja jossain pisteessä elämä jatkuu jälleen. Tärkeintä on antaa ihmisen surra menetystään.
Tukea muilta
Läheisensä menettäneille löytyy paljon järjestöjä sekä vertaistukea menetyksen käsittelyyn sekä toipumisen tueksi. Mikäli suru tuntuu liian raskaalta yksin kestettäväksi, on hyvä hakea tukea muista ihmisitä. Alle on listattuna muutamia eri tahoja, jotka tarjoavat tukea näihin tilanteisiin:
– Nuoret lesket – nuorena/työikäisenä kumppaninsa menettäneille
– Käpy ry – lapsikuolemaperheiden tueksi
– Huoma ry – Henkirikoksen uhrien läheisten tukiyhdistys
– Surunauha ry – Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille
– Suomen Mielenterveysseuran järjestämät vertaistukiryhmät
– Monet seurakunnat tarjoavat tukea eri muodoissa, kuten vertaistukiryhminä sekä yksilötapaamisina.
– Kriisipuhelin 09 2525 0111 päivystää vuorokauden ympäri vuoden jokaisena päivänä
– Kuntien kriisikeskukset
Lähteet:
https://www.mielenterveysseurat.fi/turku/materiaalit/tietoa-kriiseista/laheisen-kuolema/
https://www.mll.fi/vanhemmille/tukea-perheen-huoliin-ja-kriiseihin/lapsi-ja-laheisen-kuolema/
Selin, Heli, 2014. Viitattu 9.12.2022 https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/mita-suru-on/
Mieli.fi
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kiitos Sara hyvästä kirjoituksestasi!
Minusta se on aika hyvä blogikirjoitus ja on paljon ajatuksia herättävä aihe. Voin sanoa, että opin paljon uutta tästä tekstistä.
Suru on jotain, jonka jokainen yhteiskunta, uskonto ja kulttuuri kokee eri tavoin. Vaikka tilanne on melko monimutkainen ja vaikea aikuisille, lasten suruprosessi voi olla paljon pidempi, järkyttävä ja traumaattinen, jos sitä ei hallita kunnolla. Vaikka se kuuluu psykologien ammattialaan, se voidaan nähdä prosessina, joka sosiaalityöntekijöiden tulisi olla tietoisia. Ensinnäkin henkilö, joka ilmoittaa lapselle kuolemasta, on tärkeä; On välttämätöntä olla henkilö, jolla on läheinen suhde lapseen ja jolla on tunteiden jakamista. Asiantuntijat suosittelevat pitämään tämän keskustelun yksinkertaisena, lyhyenä ja konkreettisena. On myös erittäin tärkeää kertoa lapselle, ettei hän ollut syyllinen tähän kuolemaan. Koska lapsi luulee olevansa elämän keskipisteessä ja voi syyttää itseään.
Yksi artikkelin tärkeistä tiedoista on; ‘Normaalit rutiinit helpottavat suruprosessia sekä siitä toipumista. Lapsen voi sekä hänet kannattaa ottaa mukaan esimerkiksi hautajaisiin, sillä tämä tekee epätodellisen oloisesta tilanteesta lapselle todellisen.’ Toisaalta esimerkiksi 10-vuotias lapsi ei välttämättä halua käydä hautausmaalla. Siitä voi tulla epämukavaa. Siksi ei pidä vaatia viemään häntä hautausmaalle.
tse asiassa se, mikä eniten vaikuttaa lapsen suruprosessiin, on tapa, jolla aikuiset surevat. Kuten artikkelissa todetaan, aikuinen, joka ei koe näitä vaiheita oikein, vaikuttaa myös ympärillään oleviin lapsiin. Kuten tekstissä todetaan; ‘Tukahdutettu suru voi ajan myötä koteloitua ja vaikuttaa elämään vuosien ajan sekä pahimmassa tapauksesta periytyä sukupolvelta toiselle.’
Tästä aiheesta löytyy omakohtainen kokemus ja ihan muutaman kuukauden takaa. Minun 91vuotias vaarini nukahti ikiuneen pyhäinpäivänä marraskuussa. Niin kuin sinäkin tuot esille, on hyvin tärkeää antaa lapsen omalla tavalla käydä suruprosessi läpi.
Aluksi, 7 v. poikani vähän vitsaili, kun kyyneleet silmissä kerroin tapahtuneesta. Hän jäi miettimään ja kysyikin monesti sen illan aikana, “alatsä mamma taas itkee ihan sikana”. Hän pohti myös miksi hän ei itke tai tunne surua samalla tavalla kuin minä. Sattuipa pyhäinpäivä samalle päivälle, koska olimme juuri keskustelleet poissa olevien muistamisesta. Sinä iltana poikani halusi, että sytytämme ulos kynttilän heti merkiksi, että muistamme isovaarin ja toivotimme hänelle hyvää matkaa.
Poikani kävi hienosti tätä kuolemaa läpi, näin jälkeenpäin katseltuna. Hän kävi myös aikamoisen tunnemyllerryksen läpi, oli iloa, naurua, ikävää ja surua ja pelkäsi että me vanhemmat kuollaan myös. Tärkeää oli että me kohtasimme lapsemme avosylin, oli tunne mikä tahansa. Keskusteltiin paljon surusta mutta myös siitä ilosta mitä muistot ja valokuvat tuo. Hän kaipasi paljon ymmärrystä ympärillä olevilta ihmisiltä. Hän puhui hyvin avoimesti tapahtuneesta kaikille, piirsi ajatuksiaan paperille, missä isovaari on ja miltä hän mahtaa näyttää. Pojalleni nämä olivat ensimmäiset hautajaiset, johon hän osallistuu. Oli kovin tärkeää, että on siistit puvun vaatteet, koska isovaari oli hyvin pukeutuva mies. Oli puhuttu etukäteen mitä hautajaisissa tapahtuu ja miten asiat siellä etenevät. Häntä kovin mietitytti suru, ketkä itkee ja saako itkeä. Luettiin myös etukäteen kirja, joka käsitteli kuolemaa ja hautajaisia. Siunaustilaisuudessa ajatukset vain juoksivat, kysymys kysymyksen perään. Pojalleni oli itsestään selvää mennä arkun luokse sanomaan heipat, olihan sen sisällä tuttu ihminen. Hän käveli arkun vieressä, käveli arkun päätyyn ja laski kätensä arkkua vasten, ihan niin kuin silittäisi isovaaria otsalle ja sanoi “heippa isovaari”. Meitä auttoi normaalit rutiinit arjessa. Oli koulu, oli harrastukset ja kavereiden kanssa leikit. Välillä asiasta keskusteltiin ja taas jatkettiin touhuja. Tällä hetkellä vieläkin keskustellaan ajoittain isovaarista tai ylipäänsä kuolemasta. Tämä 7-vuotiaan ikä saattaa olla, että itse kuolema mietityttää ja pohdituttaa monelta kantilta. Toivoisin että omassa työssäni tulevaisuudessa osaisin myös kohdata yhtä avosylin, omassa tahdissa surevia omaisia sekä läheisiä.
Hei, hyvä kirjoitus!
Itselläni on aiheesta myös omakohtaista kokemusta, kun lyhyen ajan sisällä toisistaan menetimme äitini ja mummini noin neljä vuotta sitten. Kuolema on toki luonnollinen osa ja yleensä, kuten meillä oli, odotettu, mutta siihen ei silti jotenkin voi koskaan olla valmis.
Oma reaktio kuolemaan voi myös yllättää, kun sitä osaa odottaa niin monesti kuvittelee miten hetki tulee menemään. Odotin itse enemmän elokuvamaista polville putoamista ja hidastettua eeeeeiii huutoa tai hysteeristä itkua, Odotin juuri mainitsemiasi surun vaiheita, mutta en reagoinutkaan mitenkään. Kävelin huoneeseen sisään ja melko lähellä jatkoin päivääni seinää tuijottaen. Tuntui pahalta kun en reagoinutkaan kuten aina uskoin tai miten ajattelin, että pitäisi toimia, ihmiset ympärilläni käyttäytyivät vieläkin “normaalisti” enkä tiennyt mikä minussa on vikana.
Kerroin huolistani yhdelle lääkärille, joka oli osastolla tänä aikana ja hän sanoi, että kaikki reagoi traumaan eri tavalla ja surua voi ajatella vähän kuin printterinä. Välillä printteristä tulee tasaisesti paperia ulos ja välillä se on tukossa, suru valuu ulos, kun on sen aika ja kaikkien printterit toimivat vähän eritavalla. Olen pitänyt tästä melkein typerästä, mutta toimivasta kommentista kiinni kun tuntuu etten käyttäydy niin kuin “pitäisi” esim. vuosipäivinä tai kun ihmiset kyselevät aiheesta. Muistan kun isäni sanoi, että muutkin perheet ovat tästä selvinneet ja niin tulemme mekin selviämään. Tällaisilla muistutuksilla pääsin itse jo pitkälle.
Suru ei kulje suoraa viivaa ja kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikille sopii eri apukeinot. Aihe on loputtoman mielenkiintoinen ja siitä voisi puhua vaikka kuinka kauan.
Kiitos.