Suomessa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri. Suomalainen sisu on meille lähes sisään rakennettu selviytymismekanismi. Suomalaista sisua on jopa tutkittu ja siitä on tehty tiedettä. Sisua on maailmalla tehnyt tunnetuksi sisu-tutkija Emilia Lahti. Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoittaa artikkelissaan, kuinka pärjäämisen kulttuuri on suomalaisittain korkealle arvostettua, eikä sen kääntöpuolesta paljoa puhuta. Kuinka pärjäämme varhain, itsekseen ja omin avuin, eikä edes kriisien kohdissa tarvitse hakea apua. Pärjääminen on sukua superreippaudelle, yltiövahvuudelle ja pakkopositiivisuudelle. Pärjääjä pystyy omillaan, eikä rasita muita. Kulissit voivat olla komeat, mutta niiden takana ammottaa uuvuttava yksinäisyys.
Pohdin yksinäisyyttä suomalaisesta yksin pärjäämisen kulttuurin näkökulmasta, sinnikkyydestä ja siitä kuinka meitä jo pienestä pitäen kannustetaan menemään sisulla läpi vaikka harmaan kiven. Aihe on läsnä arjessa näkyvästi ja näkymättömästi. Aihetta pyöritellessäni muistin lähipiiristäni elävän esimerkin tästä. Kuinka yksin pärjäämiseen kasvetaan ja mitä tapahtuu, kun maailman kuva muuttuu ja huomaa, että kaikessa ei sittenkään ole tarkoitus pärjätä yksin, vaan on ihan hyväkin välillä pyytää apua.
Sain luvan kirjoittaa tarinan, mutta yksityisyyden suojaamiseksi nimi on muutettu. Jenni oli elänyt perus normaalin lapsuuden. Nuoruuden kasvukipuilut aiheuttivat perhesuhteissa yhteentörmäyksiä, draamaa ja henkistä sekä fyysistä väkivaltaa. Perheväkivallasta Jenni oli joskus soittanut poliisille, jotka olivat pyytäneet menemään kaverille, tämä asia ei ollut sellainen, johon he voisivat puuttua. 16-vuotiaana Jenni päätti, että nyt riitti tässä perheessä ja halusi ottaa etäisyyttä muuttamalla pois kotoa. Jennin äiti reagoi tähän sanomalla, että kylään ei aio tulla ja kotoa ei tule tukea. Ennen kotoa pois muuttoa Jenni oli etsinyt itselle työpaikan ja suunnitellut muutenkin elämää niin, että kotiin ei tarvitse palata. Sen suurempia ajattelematta Jenni jatkoi elämäänsä omillaan pärjäten. Välit vanhempiin säilyivät, mutta läheisiä heistä ei ikinä tullut.
Jossakin vaiheessa elämään tuli poikaystävä, jonka kanssa hän muutti yhteiseen kotiin. Ajan myötä suhde osoittautui henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiseksi. Poliisille hän oli soittanut kaksi kertaa, mutta molemmilla kerroilla virkavalta ehdotti, että Jenni pyytää poikaystävää poistumaan asunnosta tai lähtee itse pois. Mitään turvapaikkaa ei ollut tarjolla, poliisi ehdotti lukitsemaan itsensä huoneeseen tai vessaan. Sinnikkyydellä ja sillä yksin pärjäämisen taidolla millä tähänkin saakka, Jenni pärjäsi suhteessa kolme vuotta. Se oli Jennin arkea ja hän ei ajatellut, ettei sellainen kuulu normaaliin parisuhteeseen. Joskus hän uskaltautui lähettämään sähköpostia nuorten kriisi apuun, mutta sieltä tuli hylkäävä päätös avun tarpeelle. Jennin onneksi poikaystävän pikkusisko vietti heillä aikaa ja eräänä päivänä pikkusisko näki, kuinka Jenniä haukuttiin ja koska hän ei välittänyt kommenteista, kohta hän lensi kaaressa maahan. Järkyttynyt pikkusisko kertoi näkemästään kotona ja Jenni sai poikaystävän äidiltä apua. Uusi asunnon löytyi pian ja suhde päättyi ilman suurempaa draamaa.
Elämä jatkui normaalisti opiskelujen ja töiden parissa, kunnes Jennillä alkoi ahdistus ja paniikkihäiriö, jonka takia hän joutui välillä keskeyttämään opintoja. Lääkärissä siihen olisi saanut lääkkeitä, mutta syytä oireilulle ei ole koskaan kyselty, vaan Jennille yritettiin saada masennus diagnoosia. Psykiatrin puheille ei päässyt ilman lääkitystä. Tässäkin taas yksi, missä asiassa varmasi moni joutuu pärjäämään Jennin tavoin yksin.
Vuosien jälkeen elämä tasapainottui ja oireilut jäivät. Jossakin vaiheessa elämää löytyi ihminen, kenen kanssa kaikki oli helppoa ja normaalia ja yhteinen tulevaisuus toi perhehaaveet kuvioihin. Lapsen saaminen ei kuitenkaan ollut yksinkertaista, vaan kerta toisensa jälkeen raskaudet päätyivät keskenmenoon, eikä terveydenhuollosta saanut apua vielä neljännenkään keskenmenon jälkeen. Sisulla ja sinnikkyydellä Jenni pärjäsi yksin ja meni elämässä eteenpäin. Vuosien päästä sitten kun Jenni vihdoin odotti esikoistaan, meni koko ensimmäinen kolmannes siihen, että hän pelkäsi keskenmenoa. Neuvolasta ei tarjottu apua, joten yksin oli taas pärjättävä.
Vasta oman lapsen saamisen myötä Jennille tuli tilanteita, jossa hän ei pärjännytkään enää kaikessa yksin pienen vauvan kanssa, kun mies oli päivät töissä. Jenni oli tottunut, että hän on aina se, joka auttaa muita, mutta nyt hän koki, että lähipiiristä ei löytynyt ketään keneltä pyytää apua. Onneksi on myös ulkopuolisia avun tarjoajia. Vasta avun pyytämisen ja vastaanottamisen myötä Jennille heräsi ajatuksia siitä, että hänen ei ole pakko pärjätä kaikessa yksin. Heräsi myös pohdintaa miksi hän oli aina ajatellut, että hänen tulisi pärjätä yksin ja miksi hänen avun pyyntöihin ei ole vastattu. Jennin mielestä ketään nuorta ei kuuluisi jättää oman onnensa nojaan ja hän kokee monessakin suhteessa tulleen väärin kohdatuksi, eikä hänelle ole tarjottu vaihtoehtoja tai tukea yksin pärjäämisen rinnalle. Kun tukiverkosto on ohut tai etäinen ja virkavalta tai terveydenhuolto ei ota avun pyyntöjä vastaan, ei jäljelle jää välttämättä voimavaroja muuhun kuin siihen, että minä pärjään yksin. Joistakin asioista puhuminen voi olla häpeällistä tai ei halua huolestuttaa muita. Kulissit voi olla päällisin puolin hyvät, mutta sisälleen ihminen kätkee usein kaiken mitä ei halua muiden näkevän meissä.
Onko pakko pärjätä yksin ja selvitä sisulla kaikesta, vai olisiko mahdollista olla sisukkaasti suomalainen ja osata pyytää apua ja pitää tukiverkkojen olemassa olosta huoli? Mitä sitten tapahtuu, kun elämäntilanteet muuttuvat ja yksin pärjäämisen seurauksena meillä ei välttämättä ole tukiverkkoja mihin turvautua? Kenellä on velvollisuus auttaa ja mistä sitä apua sitten osaa lähteä pyytämään?
Mari
Lähteet:
https://yle.fi/uutiset/3-11213278
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/05/18/sisu-loytyy-silloin-kun-et-usko-enaa-jaksavasi-emilia-lahti-testasi-sisua
https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Tämä on niin totta. Itse olen viimeaikoina pohtinut juurikin suomalaisille tyypillistä itsenäistä pärjäämistä ja tietynlaista omista asioista huolehtimista. Avun pyytäminen on usein todella vaikeaa, kuten sen vastaanottaminenkin. Mietin myös mahtaako ajatusmaailma olla niinkin päin, että apua ei aina uskalleta tarjota, juurikin pelosta puuttua toisten asioihin? Toisen kertoessa että kaikki on “ihan hyvin”, olemuksen puhuessa muuta, asia on helppoa jättää sikseen.
Itse olen kiitollinen tiiviistä tukiverkostani ja muutamista ihmisistä elämässäni, joiden tiedän aina olevan puolellani. Lisäksi on kunnia olla myös osa heidän tukiverkkoaan, kun elämä heittää kuperkeikkaa.
Hmm, vastausta en kyllä osaa sanoa, kuka on vastuussa heistä, joilta tukiverkko puuttuu. Kaikenmoisia palveluita Suomestakin löytyy, mutta tukiverkko on merkitykseltään hieman syvempi kuin mikään matalan kynnyksen palvelu (niiden tärkeyttä yhtään väheksymättä). Tukiverkko tarkoittaa konkreettisen avun lisäksi ystävyyttä, luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Tukiverkosto myös usein rakentuu pitkällä aikavälillä, ennen sen todellista tarvetta. Tämänkaltasen palvelun tuottamisessa alkaakin olla jo haastetta.
Mielenkiintoista pohdintaa, johon en nyt osannut sanoa juuta enkä jaata, mutta ajatuksia heräsi joka tapauksessa. Kiitos!
Tuo on niin totta, että tukiverkosto rakentuu pitkällä aikavälillä ennen sen todellista tarvetta. Olisi hyvä jos jokainen, myös itsepärjäävä ihminen kaikesta huolimatta pitäisi huolta siitä, että ympärillä olisi edes jonkinlainen tukiverkosto. Ikinä ei tiedä millon se yllättävä tai poikkeava tilanne tulee ja tarve tukiverkkojen tuelle yllättää, jos tilanteeseen ei ole millään tavalla valmistautunut. Kaikki eivät ole niin onnekkaassa asemassa, että olisi hyvät tukiverkostot ympärillä. Jos ei ole itsellä omasta takaa tukiverkkoja, niin on hyvä olla tietoinen mistä on mahdollista pyytää apua.