Kaverin kautta kuulin tyypistä, joka suostuisi kertomaan vähän itsestään blogia varten. Tapasin Perttu Viitalan hänen työpäivänsä jälkeen Leppävaarassa ja keskustelu karkasi välillä hyvinkin kauas näkövammaisuudesta. Käsittämättömän nopea pyörittelemään sanoja ja ajatuksia ja valloittava persoona kaikkinensa.
Näköhermon rappeuma on aivoperäinen perinnöllinen sairaus ja vaikka silmät toimii ja tuikkii, niin näkökyky ei ole normaali. Perttu näkee kaiken vähän sumeana, mutta vaikka kundi ei näe kunnolla, niin hänet kyllä huomataan. Hän työskentelee lähihoitajana ja pitää työstään ihmisten parissa. Pistokset ja lääkelaskut jää työkavereille, mutta mies vaikuttaa itse olevan iso ilopilleri, myös työpaikan ulkopuolella. TaitajaPlus -kisoissa on tullut voitto 2017.
Kun Perttu katsoo peiliin, hän näkee loistavan tyypin, saman aidosti loistavan tyypin näkevät myös muut. Mietin yhteiskuntaa, jossa ulkonäkö ja se miltä kaikki näyttää on tärkeämpää kuin se, miten asiat oikeasti on. Mitä jos peilikuva ja ulkoinen olemus ei olisikaan niin turkasen tärkeää? Pertun näkemys elämästä on harvinaisen terve ja itsetunto kunnossa, siinä se lippispää tapittaa pilke silmäkulmassa ja sanoo, että elämässä tärkeää on auttaa muita. Hän ottaa elämän haasteineen vastaan avosylin, eikä murehdi turhista.
Näkövamma diagnosoitiin 16 vuotta sitten, kun hän oli 20-vuotias. Näkö lähti molemmista silmistä kolmen kuukauden sisällä ja asiaan oli pakko sopeutua. Huumori on ollut isossa osassa Pertun elämää aina ja diagnoosiin suhtautumisessa asenne on auttanut paljon. Bussipysäkillä joutuu välillä kyselemään, että löytyy oikea bussi ja joskus saattaa vähän eksyä, mutta aina hän on kotiin löytänyt jossain vaiheessa. Rappusissa saattaa tulla taiteellisia liikkeitä ja joskus saattaa mennä nutulleen talvisaikaan. Elielin aukiolla Perttu on juossut lasista seinää päin kiirehtiessään ratikkaan, mutta onneksi isoihin lasipintoihin on tullut enemmän värikkäitä teippejä viime vuosina, mikä auttaa niiden huomaamisessa. Pannulla on saattanut olla yllättäen lohta, eikä jauhelihaa, mutta kanelilla kun maustaa, niin ei sen väliä. Tyhjiä laseja on hankala huomata pöydällä ja ne kannattaa siirtää syrjään, jos Perttu tulee kylään.
Se, ettei näe ihmisten ilmeitä ja eleitä, voi joskus aiheuttaa väärinkäsityksiä. Tunnelman ja ilon kyllä aistii, mutta naisten flirtit saattaa mennä ohi. On kiusallista lähteä kyselemään ”Iskikö joku silmää minulle? Kuka se oli?” Hauskoja ja erikoisia tilanteita ja sisältöä elämässä on varmasti enemmän kuin monilla muilla. Perttu ei käytä valkoista keppiä ja hänen näkövammaansa ei niin helposti huomaa. Joskus, jos häneltä kysytään, mitä tuossa lukee, hän vastaa, ettei osaa lukea. Aina ei jaksa alkaa selittämään, ettei näe tai mitä ja miten näkee.
Kun ei näe selvästi, eikä voi käyttää silmiä tarkastamiseen helposti, niin muisti kehittyy väkisinkin eri tavalla kuin näkevillä. Myös päättelykyky ja logiikka kehittyy siinä sivussa, kun käyttää muita aisteja kompensoimaan näkökykyä. Ympäristöstä kuuluvien äänien ja hajujen merkitys tai se, miltä pinta tuntuu jalan alla, muokannee havainnointikykyä monilta osin tarkemmaksi kuin keskivertokansalaisella. Aivokapasiteetin käyttöaste ainakin vaikuttaa olevan korkea ja ideoita tupsahtelee. Iphone, missä on kunnon kamera ja viestimistä avustavia ohjelmia, on iso apu Pertulle. Kotona arkihommissa auttaa kämppis, mutta hän jättää tavaroita välillä vääriin paikkoihin.
Jäin miettimään sitä, kun eleet on tärkeä osa vuorovaikutusta, niin ulkoiseen olemukseen liittyy kuitenkin myös se miltä ja mitä haluan näyttää ja mitä haluan ehkä peittää. Jos välistä jää ulkokuori pois ja mennään suoraan pinnan alle rosoisempaan sisukseen, niin sieltä löytyy todellinen ihminen ja keskustelu on väkisinkin aidompaa. Ei Perttu mikään enkeli ole, mutta harvinaisen kiva tyyppi ja auttoi avartamaan omaa näkemystäni taas vähän. Kiitos!
Lähteet:
Perttu Viitalan haastattelu Leppävaarassa 22.11.2022
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Ihanasti kirjoitettu postaus, ja hienoa että sait Pertun kertomaan kokemuksistaan! Näkö tuntuu itselle ehdottomasti tärkeimmältä aistilta, jota ilman ei pärjäisi ja jonka rappeutuminen tuntuisi valtavalta haasteelta, niin kuin se varmasti onkin. Pertun asenne ja tarina saa taas muistamaan, miten sopeutuvainen ihminen on ja miten tärkeä se oma suhtautuminen asioihin on! Hänkin on ollut jo parikymppinen diagnoosin saadessaan, eli elänyt ja nähnyt siihen asti kuten muutkin, ja joutunut sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Tiesin, että muut aistit vahvistuvat jonkun aistin heiketessä, mutta en osannut ajatella että esimerkiksi muisti tai päättelykyky kehittyvät myös.
Helposti sitä myös ajattelee vain täysin sokeita, kun puhutaan näkövammaisista, vaikka skaala on laaja. Siksi esimerkiksi ei ole tullut mieleenkään, että kirkkaissa laseissa tulisi tämän takia olla niitä värikkäitä tarroja! Olisi myös hyvä itse muistaa, että kaikki eivät käytä valkoista keppiä.
Ulkonäön tärkeys yhteiskunnassamme liittyykin varmaan osaltaan myös siihen, miten vahvasti elämme ja tarkastelemme maailmaa näköaistin kautta – ja näytöiltä. Näkö antaa todella informatiivisia viestejä aivoille. Muodostamme ensivaikutelman ihmisestä ehkä jo ensivilkaisulla. Kuinka paljon sitä omaakin ulkonäköä on joutunut elämän aikana murehtimaan, ja jos yhtäkkiä näkökyvylle tapahtuisi jotain, niin muuttuisikohan asioiden merkitys heti? Todennäköisesti. Totta kai oman näön heikkeneminen herättäisi ajattelemaan, mikä kaikki muu on tärkeämpää kuin ulkonäkö, mutta sitä olisi kaikkien hyvä muistaa miettiä muutenkin!