Kauppareissu päättyy kampaamoon ja oman kodin osoite on hukkunut. Olenko minä oikeassa kaupungissa. Miksi mukanani on kauppakassi. Mikä on sukunimeni. Miksi olen täällä.
Mieleen muistuu, että tytär on pankissa töissä. Kampaamolta soittavat tyttärelle. Illalla kotona tytär laittaa päivällistä ja asettelee tulppaanikimpun maljakkoon. Tässähän sitä ollaan, omassa kodissa ja tutussa kaupungissa. Kahvi tippuu ja mieleen tulee kauppaan lähtö. Tytär muistuttaa, että aamulla kävin kaupassa. Hermostuttaa, tämän päivän aamua ei löydy, ei vaikka kuinka kaivaisi mielensopukoita.
Tulppaanikimppu, mistä se ilmestyi? Tytär halaa ja kaataa kahvia kuppeihin. Kupeissa on kultainen reuna, häälahjakupit. Hääkimpussa oli kieloja. Puvun ompeli oma äiti. Hääpäivänä hiukset olivat kiharrettu ja sydän onnellinen. Kahvikuppeja on kaksi, missä kolmas? Katathan Veikolle myös, tulee pian töistä. Tytär muistuttaa, että Veikko nukkui pois jo monta vuotta sitten. Juodaan kahvit ja muistellaan Veikkoa ja aikoja menneitä. Tytär lähtee kotiin, halataan ovella ja olen kiitollinen kauniista tulppaaneista. Katse seuraa ikkunasta tyttären loittonevaa selkää. Tulppaanit loistavat ilta-auringossa, yhtä keltaisina kuin aurinko itse. Mielen valtaa haikeus, välittäisipä joku, vierailisi joskus. Ihailen tulppaanikimppua pöydällä, en vaan pysty muistamaan kuka ne on tuonut.
Ihailen tulppaanikimppua pöydällä, en vaan pysty muistamaan kuka ne on tuonut
Tarina on totta monelta osin, se on todellisuutta monelle muistisairaalle ja monelle heidän läheiselleen. Tarina kuvaa lyhyesti muistisairauden aiheuttamaa haavoittuvuutta ja sitä kuinka oma mieli ei pysy mukana arkisissa asioissa ja kuinka oma tuttu ympäristö muuttuu hetkittäin vieraaksi. Muistisairauden edetessä, ihminen tarvitsee kuitenkin entiseen tapaan läheisyyttä ja kontakteja muihin ihmisiin. Halu olla vuorovaikutuksessa säilyy ihmisellä elämän loppuun saakka. Jokainen tarvitsee rakastetuksi tulemisen kokemuksen ja arvostavan kohtaamisen huolimatta erilaisista rajoitteista, joita elämä tuo tullessaan. Vaikka muistisairas ei muistaisi hetki sitten tapahtunutta, hänellä on kuitenkin oikeus hyvään ja arvostavaan kohtaamiseen. Meillä jokaisella on elämänhistoria, jota kannamme mukanamme. Myös muistisairas on sairaudestaan huolimatta se sama ihminen, joka on aina ollut. Ikääntyvän muistisairaan kohtaamisessa olisikin hyvä huomioida, että vuorovaikutus on ensiarvoisen tärkeää. Arki tarjoaa meille monia mahdollisuuksia kohtaamiseen ja yhdessä tekemiseen. Kokoontuminen ja keskustelu ystävien ja läheisten kanssa tuo elämään sisältöä ja kiinnittää meidät osaksi suurempaa kokonaisuutta. Osoita välittämistä pienillä teoilla!
Muistisairaan ihmisen oikeus on tulla näkyväksi sairauden takaa. Muistisairaalle merkityksellistä on käsillä oleva aika. Anna hänelle aikaasi, vaikka vain se pieni hetki. Osoita kiinnostusta häntä kohtaan ja ole myötätuntoinen. Ole läsnä, kerro sanoin, elein ja hyväksyvällä katseella minä pidän sinusta ja olet tärkeä. Jokainen kohtaaminen muistisairaan arjessa on tärkeä.
Tämän päivän kadotessa kuin taivaaseen heitetty kivi ja kun tulevaa on vaikea tavoittaa, jää jäljelle vain käsillä oleva hetki.
Linkit lähteisiin:
http://papunet.net/teemat/muistisairaus
https://www.muistiliitto.fi/fi/etusivu
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Hei,
Osasit kirjoituksessasi todella hienosti kuvata muistisairaan ajatuksia ja tunteita. Sain uuden näkökulman, jonka avulla taas ymmärrän vähän paremmin muistisairaan elämää. On varmasti hyvin turvaton olo, kun muisti reistailee.
Välillä on todella hyvä pysähtyä hetkeen ja antaa jakamatonta huomiota kaikille ja varsinkin lähimmille. Hetkessä eläminen on minulle yllättävän haastavaa mutta onneksi lasten kanssa saan harjoitella sitä päivittäin.
Kiitos kirjoituksestasi ja hyvää kevään jatkoa!
Hei Heinis!
Onnistuit upealla kirjoituksellasi koskettamaan minua ja tuomaan mieleeni kauniita muistoja jo edesmenneestä muistisairaasta äidistäni. Kertomuksesi osittain fiktiivinen alku oli, kuin suoraan oikeista tapahtumista muutama vuosi sitten.
Jäin myös miettimään, osasinko silloin aina kohdata äitini kärsivällisesti ja edetä arkipäivän asioissa hänen tahdillaan? Äitini oli, niinkuin dementikot usein, kovin määrätietoinen, omaehtoinen ja “eli hetkessä”…
Kiitos, kun pysäytit!
-Heli
Olen työskennellyt vanhusten kanssa viimeiset kymmenen vuotta. Muistisairaudet ja niiden eri ilmenemismuodot ovat tulleet vuosien saatossa tutuksi. Lisäoppia toi isoäitini otsalohkodementia. (Tietoa otsalohkodementiasta: https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/katsausartikkeli/otsalohkodementia-ndash-salakavala-muistisairaus/?public=989ddb04b2fb7e544f635e3c5501f7d5).
Mikään aikaisemmin kokemastani ei kuitenkaan valmistanut siihen, kun läheiseni alkoi muutama vuosi sitten, 52-vuotiaana menettää muistiaan. Epäiltiin ensin stressiä, masennusta ja verenkiertohäiriötä. Nopeasti kuitenkin selvisi, että kyse onkin jostain muusta. Iloinen, aina niin hauska henkilö muuttui hiljaiseksi ja kokonaisuutena erilaiseksi kuin aiemmin. Yhtäkkiä asioita piti varmistella ja toiminta muuttui epävarmaksi.
Haluankin tuoda esille, että muistisairaus ei ole vain vanhojen ihmisten sairaus, vaan Alzheimer voi puhjeta jo 30 ikävuoden jälkeen. Nyrkkisääntönä on, että mitä aikaisemmin muistisairaus diagnosoidaan, sitä nopeammin ja aikaisemmin se etenee toimintakykyä alentavaksi sairaudeksi. (Lisätietoa työikäisen Alzheimerista: https://www.muistiliitto.fi/fi/muistisairaudet/muistihairiot-ja-sairaudet/tyoikaisten-muistisairaudet).
Huolimatta siitä, missä iässä muistisairaus diagnosoidaan, kohtaaminen on aina yhtä tärkeässä asemassa. Arvostava ote, tasavertaisena kohtelu ja ihmisen voimavarat huomioon ottava toiminta tukevat muistisairaan elämisen kokemusta. Kuten itsekin viittasit, sairauden takana on aina ihminen.
Kiitos hyvästä ja aina ajankohtaisesta aiheesta!
Kiitos postauksestasi. On tärkeä yrittää hahmottaa sairaan ihmisen mielen toimintaa. Poikkeuksellisen vaikuttavasti muistisairauden etenemisestä kertoo amerikkalaisen taitelijan William Utermohlenin (1933-2007) omakuvasarja, jonka hän maalasi sairastuttuaan Altzheimerin tautiin. Itseään esittävien kuvien tekemisellä Utermohlen yritti ymmärtää ja käsitellä pelkojaan ja surujaan sekä muutoksia, joita sairaus aiheutti hänen mielelleen. Hän pystyi maalaamaan diagnoosin saatuaan vielä noin viiden vuoden ajan.
Mietin pitkään, laittaisinko linkin johonkin niistä verkkolehdistä, joissa Utermolenin omakuvista on julkaistu kuuden kuvan sydäntäsärkevä sarja. Se olisi kuitenkin tehnyt vääryyttä hienon taiteilijan laajaa elämäntyötä kohtaan. Kommenttini lopussa on linkki Utermohlenin omille verkkosivuille, joilla voi tutustua taiteilijan varhaisempiin töihin, suosittelen. Sivuilta löytyy osa Altzheimer-kuvista. Nopeaan katseluun kuvat löytyvät googlaamalla taiteilijan nimen.
Omakuvat herättivät myös lääkärien kiinnostuksen, ja he laativat töistä artikkelin, joka on julkaistu The Lancet -tiedejulkaisussa. Artikkeli löytyy muun muassa Utermohlenin verkkosivuilta.
http://www.williamutermohlen.org/index.php/homepage