Tasa-arvoinen, mutta kehen verrattuna

Tasa-arvo tarkkoittaa ihmisten samanarvoisuutta yksilönä ja osana yhteiskuntaa. Välillä kuitenkin mietin toteutuuko tasa-arvo sellaisena kuin se ideologiana nähdään. Onko olemassa jokin normi johon tasa-arvoisuutta verrataan. Kuinka kaksi täysin erilaista voidaan määritellä olevan samanarvoisia, nostamatta toista toisen yläpuolelle.

Edellä olevan kappaleen ajatuksen sai aikaan poliittinen tehtävä PaSoVa opintojakson aikana. Tehtävänämme oli tutustua kuinka kunnassa, eduskunnassa tai EU:ssa tehdään päätöksiä. Tutkiessani kuinka kunnassa päätöksien teko tapahtuu päädyin seuraamaan Sinikka Vepsän aloitetta, joka koskee vammaisten yli 65-vuotiaiden siirtämistä perusvanhusten huoltoon. Eri argumentteja lukiessani törmäsin kommenttiin, jossa todettiin kansaneläkelaista, joka siirtää työkyvyttömyyseläkkeellä olevan ennen vuotta 1965 syntyneen 65-vuotta täyttäneen henkilön vanhuuseläkkeelle. Tämän kanssa oli todettu, että yli 65 vuotiailla ei ole subjektiivista oikeutta vammaispalvelun palveluihin, koska se eriarvoistaisi heitä muista saman ikäisistä. Mutta silloin vammaiset joutuvat eriarvoiseen asemaan nuorempiin vammaisiin verrattuna.

“Verrataanko aina tasa-arvo johonkin normiin? Ja kuka sen normin sitten määrittelee? Olenko itse jonkin asian suhteen se tasa-arvoisuuden normi johon verrataan?”

Tasa-arvoa tuntuu myös määrittävän se, millaisessa joukossa ollaan. Olemme erilailla tasa-arvoisia oman perheemme, kavereidemme, työnantajamme, opettajiemme, kaupunkimme, maamme sekä koko maailman silmin. Vaadimme samaan aikaan tasa-arvoista kohtelua, mutta myös huomioitavan sen, että olemme kukin oma yksilömme. Tiedän kokemuksesta, että myös vammaisten ja kehitysvammaisten piireissä on eriarvoisuutta. Sitä ei suoraan sanota, eikä tämä ole yleistys, mutta olen useampaan otteeseen todistanut kuinka eri vammaiset vaikka lokeroidaan, kuinka he lokeroivat itsensä tai muita. Tämä on aika luonnollinen reaktio. Jos lapsi viettää synttärit ja kutsuu sinne koko luokan katsotaan sen olevan tasa-arvoista, koska silloin kukaan ei jää pois. Mutta mitä jos perheen varallinen tilanne ei annakkaan myöden kaikkien kutsumista juhliin. Ollaanko silloin epäoikeuden mukaisia, koska lapset arvotetaan sen mukaan kenen kanssa on leikitty tai kenen kutsuille lapsi on vastaavasti kutsuttu.

“Olikohan tuo liian kärjistetty esimerkki… On kuitenkin hieman eriasia vertailla kuinka annetaan palveluita kuin kuka kutsutaan synttäreille. Koska juhliin kutsuttuja ei karsittu väärin perustein kuten ihonväri tai uskonto…”

Tasa-arvoa on se, ettei ikä, sukupuoli, vamma, uskonto tai muu tekijä rajaa ihmistä jostain pois tai häntä syrjitä sen takia. Vetosiko Vepsän aloitetta kommentoinut tosiaan siihen, koska ns. normi iäkkäillä ei ole vammaa, heitä syrjitään siitä, eivät samoja palveluita, ja ovat siten eriarvoisessa asemassa.

“Onko tämä se jutun juuri? Onko tasa-arvon mukaista vertailla ihmisiä erilaisten kriteerien perusteella ollenkaan… Eikö meidän tulisi katsoa yksilöä, ei diagnoosia, ihonväriä, ikää tai uskontoa? Kuinka tasapainoitella sillä veitsen terällä, minkä terässä lukee tasa-arvo ja kahvaa pitää laki ja ylemmät virkamiehet.”

Kuinka sitten ratkaista asia niin, että kukaan ei koe olevansa eriarvoisessa asemassa. Tämä onkin sitten se kimurantimpi puoli sosiaalialan työtä. Meidän pitäisi kyetä kohtaamaan asiakkaat yksilöinä, ottaa huomioon erilaisia asioita ja tukea heidän yksilöllisyyttään. Mutta kuinka siinä käy jos isompi koneisto pyörittää asioita massan kautta ja luoden meille tietyt raamit joihin asiakkaan kuitenkin tulisi jotenkin sopia. Niin ja se tasa-arvo… Vertaanko nyt sitten minkälaisen tulostaulukon avulla asiakkasta muihin, jotta tasa-arvo toteutuu ja kukaan ei vedä papua nenään varsineen ja Jaakkoineen… Ehkä se selviää työtä tehdessä, sitten joskus.

3 kommenttia artikkeliin ”Tasa-arvoinen, mutta kehen verrattuna

  1. PiaPasova

    Hei!
    Olet valinnut mielenkiintoisen aiheen jota huomaan itsekin jatkuvasti pohtivani. Varsinkin opiskelujen edetessä ja tiedon lisääntyessä tuntuu hetkittäin, että kysymysmerkit vain lisääntyvät. Koen, että teoria ja käytäntö ovat paikoitellen hyvinkin kaukana toisistaan ja oma rooli siinä välissä mietityttää paljon. Olen monasti pohtinut tasa-arvon ja yksilöllisyyden ristiriitaisuuksia ja sitä, miten “oikeassa elämässä” hienoimmatkin ajatukset ja teoriat eivät aina ole sovellettavissa kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin tilanteisiin.

  2. Kiitos tästä. Tämä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on tunteita herättävä asia. Eikä syyttä. Törmäsin kuvaan, joka mielestäni kuvasi tätä asiaa hyvin. Harmikseni huomaan, että tähän sitä ei voi liittää, mutta pääpointti siinä oli: palkinnonjako tilaisuus, ja yksi palkinnon saajista istui pyörätuolissa. Oli yritetty tehdä korokkeita hänelle, jotta hän näkyisi reunuksen takaa joka oli tehty tod. näk. turvallisuus syistä. Pointtina kuitenkin oli, että miksi “seistä” siellä ylhäällä kun saman asian voi tehdä urheilukentällä. jolloin ei ole aitoja ym, vaan kaikka on samalla tasolla, ja kaikkai näkyy, ja no. ovat saman arvoisia. Työssäni olen myös paljon puhunut siitä, että jos ihmisellä on vaikeuksia ja haasteita elämässään tulisi heidän eteensä nähdä hieman enemmän vaivaa, jotta tasa-arvo täyttyisi. Annetaan pikkasen enemmän boostia, niin kohta ollaan jo samalla tasolla. Eihän “tervettä” ihmistä voi verrata palvelujen suhteen “vammaiseen” ihmiseen. Silloinhan se tarkoittais, että jokaisella vanhuksella tulisi olla esim. pyörätuoli kotona, vaikka ei sitä tarvitsisikaan. Tässäkin asiassa maalaisjärki on sallittua….

  3. Heippa!

    Tää oli todella hyvä kirjoitus – erittäin tärkeä aihe. Oon paljon pohtinut itekin tasa-arvoa, niin oman elämän kuin työnikin puolesta (teen töitä nuorten kanssa, 10-18 -vuotiaiden tarkemmin sanottuna). Puhutaan tasa-arvosta, mutta luulen että usein sekotetaan se tasapuolisuuteen. Sosiaalisessa mediassa pyörii yksi tietty kuva, jossa annetaan esimerkki kisakatsomosta jossa 3-4 henkilöä seisoo aidan takana. Jos ns. nallekarkit menee tasan, jokainen saa yhtä korkean korokkeen jonka päällä seistä, mutta tämä johtaa siihen, että pisin(joka ei koroketta edes tarvitse) saa saman verran apua kuin lyhyin, joka ei yhdellä korokkeella pärjää. Jos taas tehdään päätöksiä, jotka saattavat ulkopuolisten silmiin näyttää epätasa-arvoiselta, saa lyhyin eniten korokkeita ja pisin ei yhtään – tämähän toki sitten nimenomaan johtaa siihen tasa-arvoiseen lopputulokseen. Olen useasti omassa elämässäni yrittänyt tätä soveltaa, ja uskon että työnkin kannalta sosiaalialalla tulee varmasti tapauksia, kun toiselle täytyy antaa enemmän x kuin toiselle, ja siinä vaiheessa pitää vaan muistaa mitkä on tavoitteet ja tarkoitus.

Vastaa