Maijan viimeinen ajatus on ananas. Hänen ensimmäinen muistonsa ananaksesta oli entisen kumppanin kanssa. He olivat hyvin nuoria ja ensimmäistä kertaa ulkomailla. Kumppani oli tilannut heille jotkin eksoottiset juomat ravintolassa ja niiden koristeena oli juomaan nähden aivan liian iso ananasrengas. Maija näki, miten hänen kädestään tippunut ananasrengas syöksyi suoraan kohti Kaarnan persialaismattoa. Oli liian myöhäistä. Reaktio oli nopeampi kuin Maija ehti edes ymmärtää. — Voi ei! Ei per… Maijan huuto katkesi kesken. Matto oli kova ja ananas tuoksui makealle.
Se on ikuisesti ympärillämme eikä sitä oikein voi juosta pakoon. Kuolema koskettaa meitä kaikkia jollain tavalla elämämme varrella ja suurempaa huomiota aihe saa mielessämme varmasti suunnilleen keski-iästä eteenpäin. Jokainen kohtaamamme kuolemaan liittyvä tilanne usein pistää miettimään myös elämän tarkoitusta.
”Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta.”
Eeva Kilpi: Animalia, 1987
Vuonna 2009 julkaistussa Lääkärilehdessä oli kirjoitus, jossa professori Timo Strandberg oli käsitellyt aihetta, voiko vanhuuteen kuolla. Kirjoituksessa tilastojen mukaan suomalaiset ikäihmiset kuolevat yleisesti sepelvaltimotauteihin, aivoverisuonisairauksiin tai dementoiviin sairauksiin. Kuoleman tapoja taas on neljää eri lajia:
- Äkkikuolema; traumasta johtuva tai sydänperäinen
- Ajallisesti ennustettava, terminaalihoitoa seuraava kuolema.
- Sahaava, alaspäin vievä kuolemanpolku. Esim. alkoholistit tai vanhukset, joilla sydämen vajaatoimintaa.
- Hidastahtinen, vuosien kuluessa pois hiipuva vanhus. Yleensä paljon sairauksia ja lääkkeitä.
Strandberg kokeekin, että tuo neljännes kuolemantapa on monesti hieman vaikea. Missä siis menee tuo raja, kun ihminen kuolee yksinkertaisesti kehonsa korkeaan ikään vai johonkin tiettyyn tautiin?
Kuva: Kuolleet 1930-2020: https://www.stat.fi/til/kuol/2020/kuol_2020_2021-04-23_kuv_001_fi.html
Tehy-lehdessä olleessa artikkelissa vanhusten palvelutalossa työskentelevä hoitaja Reetta Hietanen kertoo kokemuksistaan ja ajatuksistaan liittyen työssään kohtaamiin kuolemantapauksiin. Hän kertoo, kuinka hän voi tutun asukkaan katseesta huomata, että kuolema on lähellä. Yleensä ruoka tai juoma ei maistu, henkilö saattaa olla sekava ja kuumeinen eikä ota katsekontaktia. Monelle läheiselle ikäihmisen kuolema saattaa olla jollain tavalla odotettukin, mutta se ei tarkoita, etteikö sen kokeminen olisi raskasta. Surun kohtaaminen on myös jokaiselle yksilöllistä ja jokaisen tapaa surra tulee kunnioittaa. Tosin joskus voi olla, että joku suree tavalla, joka voi vahingoittaa henkilöä itseään. Tällaisissa tilanteissa keskusteluapu on hyvin mahdollisesti tarpeen, jota tarjoaa mm. seurakunnat ja mielenterveysjärjestöt.
Kuoleman aihetta googlatessa vastaan tuli Terve.fi-sivuston artikkeli, joka kertoi eräästä vanhuuskuolemaa käsittelevästä konsensuskokouksesta (2014). Kokouksessa tuotettiin lausumia, joista muutamat koskivat seuraavia asioita: potilaan läheisten ja hoitohenkilökunnan välillä olisi käytävä hoitoneuvottelu ja tehdä yhdessä hoitosuunnitelma, vanhusten rohkaiseminen hoitotahdon ilmaisuun, kansalaisille tietoa hoitotahdon laatimisen mahdollisuuksista, elämän loppuvaiheessa tarpeettomien siirtojen välttäminen, vanhuksen oikeus kuolla pysyvässä hoitopaikassa sekä vanhuksen kuolintoiveet olisi kohdattava ja niitä olisi kuunneltava. Kaikki nämä kuulostavat hyvinkin itsestään selviltä asioilta, mutta huolen ja surun sekä hoitohenkilökunnan kiireen keskellä en yllättyisi, jos joidenkin asioiden toteutuminen jää vajaaksi. Kuitenkin jokainen elämä on arvokas ja jokaisella meistä on itsemääräämisoikeus. Kuoleminen on myös tärkeä osa elämää, se omalla tavallaan lopettaa yhden tarinan keskuudessamme. Eikö jokaisella meistä tulisi olla oikeus päättää itse, kun siihen vielä kykenemme, kuinka täältä tahdomme lähteä?
Surujärjestöt ovat myös yhdessä järjestämässä ilmaista webinaaria surun monimuotoisuudesta 4.11.2021, josta lisätietoa löytyy täältä: https://www.surevankohtaaminen.fi/surun-monimuotoisuus-puhututtaa-marraskuussa-ilmoittaudu-maksuttomaan-webinaarin/
Pienenä vinkkinä Surevan kohtaaminen -sivusto, josta löytyy tietoa surusta, surevalle apukeinoja sekä surevan kohtaamiseen neuvoa. Sivustolle linkkiä: https://www.surevankohtaaminen.fi/
Kelan sivuilla löytyy myös kattava muistilista asioista, jotka ovat omaisen kuoltua hyvä muistaa tehdä. Linkki listaan tässä: https://www.kela.fi/muistin-tueksi
Lääkärilehti 2009. Voiko vanhuuteen kuolla? https://www.laakarilehti.fi/ajassa/paakirjoitukset/voiko-vanhuuteen-kuolla/
Tehy-lehti 2020. Kokenut hoitaja palvelutalosta: ”Näen lähestyvän kuoleman usein silmistä”. https://www.tehylehti.fi/fi/tyoelama/kokenut-hoitaja-palvelutalosta-naen-lahestyvan-kuoleman-usein-silmista
Terve.fi 2014. Vanhus ja kuolema: 11 toivetta. https://www.terve.fi/artikkelit/75283-vanhus-ja-kuolema-11-toivetta
Kuva kuolleet 1930-2020: https://www.stat.fi/til/kuol/2020/kuol_2020_2021-04-23_kuv_001_fi.html
Kuva enkelipatsas: https://pixabay.com/fi/photos/enkeli-hautausmaa-veistos-1502351/
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. Alun teksti ja lainaus Animaliasta ovat kauniita. Neljä kuoleman tapaa oli kiinnostava ja uusi asia minulle. Pohdinta, missä menee raja siihen, mihin ihminen oikeastaan kuolee, jäi mietityttämään minua. Ehkä pitää etsiä asiasta lisää tietoa. Olen samaa mieltä kanssasi, että jokaisen ihmisen “viimeisiä toiveita” tulisi kunnioittaa, sillä kuolema on osa elämää ja toiveiden kunnioittaminen voi tuoda viimeisille hetkille suurta lohtua. Kiitos myös seminaarivinkistä ja surevan kohtaaminen -linkistä.
Kiitos kirjoituksesta, jäin pohtimaan oman mummoni kuolemaa, joka tuo nro 4. hidastahtinen, hiipuva vanhus kuolema. Tuntui, että vuosia edenneet muistisairaudet veivät mummon pois jo vuosia ennen varsinaista kuolemaa, enkä siksi ensin edes osannut surra häntä. Onneksi pappi oli jonkin sortin nero työssään ja kaivoi äitini ja tätini muistoista esiin upean Sirkka-mummon, joka oli yksi hyväksyvimmistä ja samalla vahvimmista naisista, jonka olen saanut tuntea. Papin puhe ja tarinat toivat mummoni takaisin minulle muistoihini ja koen, että pystyin suremaan ihmistä , jonka tunnen jonkun höperön vanhan korpun sijaan.
On ollut kiinnostavaa päästä lukemaan blogianne Maijan ja Kaarnan tarinan kautta. Heidän tarinansa johdattelee myös tässä tekstissä varsin raskaaseen aiheeseen eli kuolemaan.
Kiinnitin tekstissänne erityisesti huomiota ammattilaisen kykyyn havaita kuoleman lähestyminen ja pohdintaanne pystyykö henkilökunta mahdollistamaan asiakkaan toiveiden toteuttamisen arjen kiireen keskellä. Sillä valitettavasti monille iäkkäiden parissa työskenteleville kuolema, sen arvioiminen ja odottaminen on arkea.
On kuitenkin muistettava, että toisinaan omaisten surutyö alkaa jo ennen kuolemaa ja uutisen esimerkiksi saattohoitopäätöksestä saattaa antaa henkilö, jolle kuolevien ja heidän omaistensa kohtaaminen ei ole tuttua. Silloin arjen kiireen keskellä kuolevan tai hänen omaisensa kohtaamiseen ei ennätä pysähtyä tai huolimattomasti valitut sanat, joiden tarkoitus olisi joko tuoda lohtua tai selventää mistä on kysymys, saattavatkin pahentaa asiakkaan ja hänen omaisensa oloa. Siksi mielestäni olisikin tärkeää, että jokainen sosiaali- ja terveysalalla työskentelevä saisi opastusta tällaisessa vaikeassa tilanteessa toimimiseen.