Kohtaamisen taito

Ajaessaan kotiin sosiaalivirastosta hän päätti tappaa itsensä. Ottaa kourallisen niitä lääkärin määräämiä unilääkkeitä ja vaikka pari relaksanttia alle.

Istuessaan autossa hän mietti, mitä se kolmekymppinen pissisbarbi oli oikein sanonut, pieniä pätkiä palasi hänen mieleensä, jossa kuitenkin päällimmäisenä oli nöyryytys. Uskomattoman kokonaisvaltainen ja perinpohjainen nöyryytys.

Kyllähän hän jo tiesi, että joka kerta, kun joutui anelemaan apua sosiaalivirastosta, oli olo sen jälkeen kuin elävältä nyljetty. Hänen oli vaikea pyytää keneltäkään mitään, oli aina ollut, mutta joskus elämä heitteli niin, että oli pakko turvautua viraston apuun.

Niinkuin nytkin.

Lumipallo alkoi kasvaa siitä, että tuli Sote-uudistus ja sen myötä hän menetti työpaikkansa. Oli kuitenkin ollut niin viisas, että oli liittynyt liittoon, että voisi vähän aikaa ottaa rennosti sen tuhannen euron turvin kuukaudessa, jonka sieltä saa. Noin vuosi siitä eteenpäin hän meni naimisiin entisen työkaverinsa kanssa ja muutti rauhallisemmalle alueelle asuntoon, jonka makuuhuoneen seinän takana ei ollut kontulalaista, yksinään lujaa ja pieleen öiseen aikaan karaokea laulavaa naista.

Hienosti meni, kerrassaan. Kunnes tsunami iski. Siis ei mikään hiton elämän pikku aaltoliike, vaan tsunami. Tammikuussa hän meni leikkaukseen. Poistetaan kohtu kasvaimien takia. Ei mikään iso juttu, sanottiin. Leikattiin ja kotiutettiin. Kasvaimet olivat hyvänlaatuisia ja kaikki hyvin. 12 päivää leikkauksen jälkeen takaisin sairaalaan yöaikaan ja ambulanssilla. 4 litraa kirjattiin sairaalan papereihin menetetyn veren määräksi. Hoitovirhe hupsis oli sattunut, oli ommeltu suoli kiinni jonnekin, minne se ei kuulunut. Leikattiin siis uusiksi. Ja kotiin toipumaan.

Helmikuussa kuoli kummitäti. Iäkäs ihminen, kyllä, mutta oli myös kummisetä, joka oli viitisenkymmentä vuotta viettänyt yhdessä puolisonsa kanssa. Eniten häneen sattui katsoa, kun kummisetä oli kuin ohuesta paperista tehty rutattu kuva entisestä ryhdikkäästä ja reippaasta itsestään. Hän oli kovasti odottanut äitiään kotiin Espanjasta, jossa he olivat puolisonsa kanssa olleet talven ajan. Voitaisiin vihdoin juhlia kunnolla marraskuussa vietetyt häät, kesällä, omalla pihalla, äitikin olisi paikalla. Paitsi että äiti kuoli massiiviseen aivoverenvuotoon Saksassa huhtikuussa, laivassa, jolla hänen piti tulla kotiin. 6 päivän päästä äiti tuli kromiarkussa. Tai ei se ollut kromia, alumiinipäällysteinen vanerilaatikko, sama, jossa hänet tuhkattiinkin. Äidin kuolema oli musertava, eikä vähiten siksi, että hänellä oli ollut koko ikänsä melko mutkikkaat välit äitiinsä. Lisäksi häntä verrattiin aina äitiinsä, koska oli niin kovasti saman näköinen. Nyt joka kerta peiliin katsoessa sieltä katsoi äiti. Samoilla silmillä. Samoilla ilmeillä. Elokuussa aviomies ilmoitti hakevansa avioeroa. Olivat olleet elämänsä helvetillisimmät 9 kuukautta, sanoi hän. Ehtivät olla naimisissa yhtä päivää vaille yhdeksän kuukautta.

Hänen muistikuvansa tästä eteenpäin ovat melko hatarat.
Joku saattaisi jopa sanoa harmaan usvan peitossa.
Edes Joulusta ei ollut selviä muistoja.
Paitsi että isän veli kuoli Jouluaattona.

Hän halusi vain nukkua.
Olla poissa.
Kuollakin.
Lääkäri määräsi monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ei halunnut syödä niitä.
Oli rauhoittavaa, mielialaa tasaavaa, unilääkettä, pieninä määrinä ja vain väliaikaiseen käyttöön, kuten nykyään on tapana.
Mutta hän ei siis syönyt pillerin pilleriä.
Miksikö? No siksi, että hän uskoo siihen, että on hoidettava syy, ei seuraus.
Suru on surtava pois, sen turruttaminen on typerää ja lyhytnäköistä.

Niinpä hän siis suri.
Talven ja vielä keväänkin.
Kun kesä tuli, hän alkoi iloita hiljalleen lisääntyvästä vihreästä ja valosta.
Hän itki enää harvoin ja jaksoi iloita myös lapsistaan.
Nautittiin kesästä, vaikka olisi satanutkin.
Pikkuhiljaa alkoi tunnelin päässä kajastaa valoa, siis jotain muuta kuin vastaantulevan juna valo.
Hän haki opiskelemaan, ei päässyt, mutta päätti yrittää uudestaan.
Hän mietti tulevaisuutta ja keräsi voimia.
Rahat olivat tiukoilla, koska hän oli ollut jo 8 kuukautta sillä pienimällä työttömyysturvalla, joka tarkoittaa 640 euroa kuukaudessa, niinpä vuokra jäi maksamatta.
Hän ajatteli, että hän selvittää asian, kunhan on levännyt hieman ja nyt se siis oli ajankohtaista ja sitä varten piti asioida sosiaalivirastossa.

Hän oli puhunut puhelimessa sosiaalityöntekijänsä kanssa pari kertaa aiemmin ja oli jo päätellyt, että hän on nuori nainen ja luultavasti puhuu äidinkielenään ruotsia.
Oikein päätelty, sai hän todeta, mutta lisäksi kyseessä oli henkilö, joka piti vaaleanpunaisesta. Ja Victoria’s secret-tuoksuista. Ja Mike Monroesta. Ja kaikesta pienestä ja söpöstä. Ja suihkurusketuksesta.
Kaikki edellämainitut olivat loistavasti esillä hänen virkahuoneessaan.
Lisäksi hänkin oli peruskoulutukseltaan parturi-kampaaja ja kouluttautunut sosionomiksi, juuri niinkuin tarinamme keskushenkilö, parturi-kampaaja, toivoi joskus kouluttautuvansa.
Pissisbarbie on kuvaavin sana, jonka hän keksi kuvaamaan tätä toimihenkilöä.
Kaikella rakkaudella.
Pissisbarbie teki hyvin selväksi, että hän oli toiminut tyhmästi.
Olisi pitänyt hoitaa vuokra ja sitten vasta muu. Ei auttanut, vaikka hän sanoi, että on kuitenkin ihana syödä joka päivä.
Väläyteltiin edunvalvojaa ja lastensuojelua, mutta sanottiin kumminkin heti perään, että tuskin tässä nyt tarvitsee harkita sitä.
Hän kritisoi normeja, joiden mukaan ihmisten on elettävä, liian alhaisiksi.
Pissisbarbie ei voisi asiaa auttaa, nämä on nämä, sanoi hän hyvin kyllästyneen oloisena.
Hän oli kuitenkin esitettyjen dokumenttien valossa ollut aktiivinen, siitä pissisbarbie oli oikein mielissään, työnhaussa siitä on etua.
Hän sanoi, ettei varsinaisesti näin viisikymppisenä ole työmarkkinoilla sitä kuuminta hottia, mutta siihen pissisbarbiella ei ollut kommentoitavaa. Tiesi varmaan itsekin, että se on totta.
Hän koetti parhaansa mukaan kuvata elämänsä kulkua viime aikoina, mutta se ei tehnyt pissisbarbieen vaikutusta. Sellasta se on.

Päädyttiin kuitenkin alustavasti siihen, että autetaan vuokravelassa osittain, puolet jäisi hänelle itselleen.
Maksusuunnitelman pissisbarbie tietenkin tarvitsee asap, sekä vuokranantajalta selvityksen velan määrästä.
Puoli tuntia myöhemmin hän sai poistua.
Astua ulos toimiston ovesta ja koettaa pidätellä nöyryytyksen kyyneliä autolle asti.
Kirota niin hiljaa, etteivät vastaantulijat kuulisi.
Miettiä, mistä näitä Luojasta seuraavia valtion kirstun vartijoita aina sikiää.
Voi perkeleensaatanahelvetti.

Kotiin ajaessa autoradiosta pamahti tärkeä kappale ilmoille.
Mistä se aina tietääkin, mitä pitää soittaa, mietti hän.
Koko matkan kotiin hän itki.

Tämä tarina on ihan tosi, halusin jakaa sen kanssanne, jotta sekin joskus välittyisi, miltä asiakkaastasi saattaa tuntua. Toivoisin, että jokaikinen sosiaalialalla työskentelevä henkilö joskus istuisi siihen asiakkaan tuoliin hetkeksi ja miettisi. Kuka tahansa voi päätyä siihen tuoliin ja varmaa on vain se, ettei yksikään tule siihen mielellään. Eikä kiusallaan. Ei ärsyttääkseen tai häiritäkseen päivääsi. Tahdon ehdottaa sosiaalialalle työkorttia, joka pitää uusia joka toinen vuosi. Tehdään koe, vieläkö muistetaan mitä etiikka on? Tai asiakaslähtöisyys? Tarkistetaan, että sydän on vielä JOKA PÄIVÄ töissä mukana. Annetaan uusin tieto menetelmistä ja prepataan ihmistyöhön ja sitten vasta kun läpäisee nämä testit, saa jatkaa töissään. Läpäisisitkö sinä?

3 kommenttia artikkeliin ”Kohtaamisen taito

  1. Rohkeaa kertoa näinkin henkilökohtainen kokemus. Kiitos siitä!

    Yksi asia minkä aion pitää mielessäni työvuosinani on juurikin se, että apua hakevat ovat ihmisiä, ja sellaisina heidät tulisi ottaa vastaan. Ymmärrän, että asiakkaana käy myös paljon saippuaoppera palkintoja “ansaitsevia” karakteereja joiden takia, saattaa usko ihmisiin horjua, kuitenkaan ei saisi koskaan yleistää.

    Ajatus sossu”ajokortista” voisi olla hyvä tapa muistuttaa siitä etiikasta ja tavasta jolla se ihminen kohdataan, kun hän astuu ovesta sisään lyötynä, palasina, hajalla ja pakon edessä nöyrtyen..

  2. Kiitos avoimuudesta, kiitos tarinasi jakamisesta ja näkökulmasta asiakkaana ja ihmisenä. En välttynyt kyyneliltä ja kokemuksesi meni luihin ja ytimiin. Voi kun me kaikki sosiaalialan asiakastyössä olevat saisimme sen sydämen paikalleen ja inhimillisen suhtautumisen taidon käyttöömme. Mielestäni jokaisen täytyisi tasaisin väliajoin pohtia omaa sisäistä motivaatiotaan työn tekoa kohtaan ja omia arvoja työntekijänä. Miksi teen tätä työtä ja kenelle, mitä haluan sillä saavuttaa. Sitä en tiedä auttaako se, mutta voisi selkeyttää omaa suhtautumista elämään ja asiakkaisiin. Työmme on toki haastavaa tasapainoilua empatian ja erilaisten lakien ja säännösten viidakossa, mutta ihmisyyttä ei pitäisi koskaan unohtaa. Olisi hyvä paluttaa välillä mieleen juuri se, että elämässä voi tulla eteen tilanne jolloin itse istuu asiakkaan paikalla. Miten silloin toivoisit itseäsi kohdeltavan? Kirjoituksesi antoi raadollisuudestaan huolimatta voimaa ja ymmärrystä, voimaa taistella välinpitämättömyyttä vastaan ja ymmärrystä ihmisyydestä.

  3. Tanja Siira

    Kiitos, että halusit avautua ja jakaa näin rohkean kokemuksen kanssamme!

    Kirjoituksesi oli kerrassaan silmiä avartava ja herättelevä siihen todellisuuteen, että alanmattilaisetkaan eivät aina ole ihan niitä “ammattilaisia”. Olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että “etenkin sosiaalialantyöntekijänä sinun tulisi olla erittäin asiakaslähtöinen ja “istua välillä siihen asiakkaan penkkiinkin”. Tämä helpottaisi paljon heitäkin (näitä ammattilaisia), jotka eivät ole koskaan voineet elämässään huonosti tai ainakaan niin huonosti, että olisivat hakeutuneet näiden palveluiden piiriin, ymmärtämään sen miltä se tuntuu olla siinä penkillä hakemassa apua. Myös ehdottamasi työkortti voisi olla loistava keino saada aikaan asiakaslähtöisempää, eettisempää palvelua aikaiseksi.

    Kirjoituksesi ansiosta haluan ja aijonkin kyllä jatkossa kiinnittä enemmän huomiota siihen, miten kohtelen, autan ja kuuntelen muita ihmisiä. En vain ammattilaisena sitten tulevaisuuden työssäni vaan ihan arki elämässäni. “kohtele muita niinkuin haluat itseäsi kohdeltavan”

    Lopuksi haluan vielä sinulle sanoa, että kirjoituksesi kosketti syvästikkin ja herätti kyllä tunteetkin pintaan. Olet erittäin vahva ihminen kun olet jaksanut taistella kaikean tämän kanssa eteenpäin. Toivon sinulle kaikkea parasta jatkoon! Elä lopeta tuota taistelua, joku päivä se vielä palkitaan.

Vastaa