Mitä jos muutaman sanaa muuttaakin kaiken? Kun hetkien mielijohteista ja nuoruuden hulluudesta päättää jättää ne parit tärkeät valinnat tekemättä. Entä, jos työttömyys onkin oma valinta? Kysymyksiä, joita mietin ja olen miettinyt. Juttelin kaverini kanssa, joka on ollut elämässäni noin 30 vuotta, joista noin kolme viimeisintä vuotta hän on ollut vakituisessa työsuhteessa. Ilman koulutusta ja pakon sanelemana. Tuleva kirjoitus on tosi. Kaverin osuudet ovat minun sanoin, mutta kaverini elämää.
”Elämä oli aika lepposta. Ei tarvinnut tehä duunii ja
pärjäs kuitenkin.”
– Kaveri
Kaveri: Kun olet villi ja kokeilunhaluinen rämäpää, niin siihen nähden peruskoulu meni hyvin. Kaverit päättivät hakea lukioon, joten sinne ajattelin mäkin pyrkiä. Silloinen uskonnon maikka päätti kuitenkin ladata tiskiin parit sanat ja se oli siinä. Et sinä tule lukiossa pärjäämään, sanoi maikka. Siitä alkoi välivuosi, jota seurasi kauppaoppilaitosta pari viikkoa ja kokkikoulua reilu vuosi. Siihen nuoruusajan koulut jäivätkin. Vanhemmatkin erosivat.
Minä: Kaverini asui reiluksi 20-vuotiaaksi asti lapsuudenkodin kellarikerroksessa isänsä ja hänen uuden naisystävänsä kanssa. Kellarikerroksessa oli oma vessa, suihku ja tilaa olla nuori. Ruokaa haettiin yläkerrasta isän ja äitipuolen nukkuessa. Kaverini vanhemmat kokivat erosta suunnatonta pahaa mieltä ja jopa kokivat pettäneensä lapsensa. Kaveri sai rahaa aina jommalta kummalta vanhemmaltaan, jos siihen oli tarvetta. Tällä vanhemmat kaiketi yrittivät helpottaa omaa huonoa oloaan erostansa. Kaverini myös matkusteli paljon ulkomailla isänsä kanssa. Ainakin kerran vuoteen he kävivät jossain.
Oli työllistymiskursseja, kehotuksia hakea tiettyihin työpaikoihin, taidepajoja jne. Kaikissa hän kävi, jotta tukien tuleminen tilille oli turvattu. Kaverini eli aktiivista elämää. Hän harrasti urheilua monessa eri muodossa, hän oli sosiaalisesti aktiivinen ja taiteellisesti erittäin lahjakas. Ainut asia, joka häntä vaivasi oli muiden tarve puuttua hänen lorvimiseensa tai oikeastaan siihen, että ei opiskellut tai ollut töissä.
Kaveri: Meni hermot pikkukaupunkiin. Kaikki tunsi. Helsinki on aina ollut haaveissa, joten lähdin vaan. Ajatuksena muuttaa aluksi kaverille ja etsiä hänen luotaan asuntoa. En mä asuntoa saanut mistään. Ei kukaan mua halunnut. Olin kait niin luuseri. Työtön ja ei koulutusta. Tuli asuttua ulkonakin. Sekin puoli on tullut koettua. Silti pidin elämästäni. Siitä, ettei kukaan sanellut mulle mitään. Sain päättää, mitä tein, missä nukuin, jos nukuin. Ystävien luona sain olla aika hyvin. Mä oon aina ollut pikkasen anarkisti. Sooloilija. Palasin tietty kotikonnuille keräämään itseäni ja rahaa. Sinne isän kellarikerrokseen.
Minä: Kaveri alkoi seurustelemaan ja ei mennyt kauaa, kun hän asui puolisonsa kanssa Helsingissä. Kämppiksinä muuttivat, koska silloin molemmat saivat maksimit tuet. Ystäväni tajusi aika nopeasti, että Helsingissä erilaiset työttömille tarkoitettuja kursseja oli paljon ja niissä oli käytävä. Ja kyllä hän kävikin. Just ne pakolliset, ettei tarvinnut kärsiä ilman rahaa. Edelleen äiti ja isä antoivat rahaa, koska huoli ja murhe. Ystäväni tosin ei milloinkaan pyytänyt rahaa. Sitä tuli vanhemmilta, jos tuli.
Kaveri: Erosin aika nopeasti suhteesta. Mä olen liian levoton. Olen edelleen tosin kiitollinen tälle ex:lle. Hänen avullaan pääsin Helsinkiin. Eron jälkeen sain ihmeen kaupalla vuokrattua lähes ydinkeskustasta pienen yksiön itselleni. Olen ikuisesti kiitollinen sille asunnon vuokraajalle. Hän ei välittänyt pätkääkään kuka mä olen ja teenkö mä jotain. Häntä kiinnosti, että maksan vuokran ja pidän asunnon hyvänä. Sain asumistukea ja työmarkkinatukea. Mulla oli netti, läppäri ja tv. Elin parasta elämää. Olin vapaa. Mulla ei ollut ikinä yksinäistä, eikä tylsää. Välillä seurustelin ja välillä en. Helsingissä kukaan ei välittänyt, teenkö mä jotain vai en. Oma valintani oli olla työtön ja toteuttaa itseäni, miten haluan. Asuin siinä asunnossa 15 vuotta, kunnes vuokranantaja halusi itse muuttaa siihen.
Minä: Kun kaverini vuokranantaja päätti itse muuttaa asuntoonsa, oli kaveri jo seurustellut useamman vuoden ajan. Puoliso ymmärsi häntä ja antoi kaverini olla just sellainen, kun on. Toki puoliso kannusti hakemaan kouluihin, töihin, mutta jollei, niin sitten ei. He päättivät muuttaa yhteen. Se oli oikeastaan ainut ratkaisu, koska sellaista onnea ei todennäköisesti enää toistamiseen tulisi, että kaverini saisi tulottomana Helsingistä yksiön.
Kaveri: Tuli puolison kanssa muutto yhteen ja Sipilän Aktiivi malli. Sipilän malleja en jaksanut, mutta puolisoa jaksoin. Pakko laittaa kaikki peliin. Lähin kuntouttavaan duuniin. Ja yhtäkkiä mä huomasin olevan vakkaripaikalla siivoojana. Onko tämä edes mahdollista näinä päivänä. Ilman koulutusta. Ilmeisesti on. Nyt olen ollut kolme vuotta oravan pyörässä. En pidä siitä, mutta ymmärrän, että joskus on vaan pakko. Kiitos puolisoni ja Sipilän – saan maksaa yhteiskunnalle takaisin, mitä olen teiltä pumminut. Ja tässä mainitsen – kävin sossun luukulla tasan kaksi kertaa koko pitkän työttömyysuran aikana.
”Uskon, että elämäni olisi ollut parempi, jos olisin käynyt koulut, mutta ei se huono ole ollut nytkään.” – Kaveri
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Tänä päivänä työuupumus on todella yleistä. Marraskuussa 2018 uutisoitiin, että Suomessa lähes neljäsosa työikäisistä ihmisistä kokee työuupumusta. Puhutaan oravanpyörässä juoksemisesta ja ruuhkavuosien kaoottisesta tunnelmasta ja kiireestä. Saattaa olla, että joillekin nuorille on piirtynyt jo hyvin vastenmielinen kuva aikuisten työelämästä.
Työttömyysturvamme on rakennettu auttamaan hetkellisesti heitä, joilla on vaikeuksia työllistymisensä suhteen. Työttömyysturvassa on kuitenkin porsaanreikä. Jos käyt säännöllisesti sovituissa asiakastapaamisissa ja keskusteluissa, sekä osallistut sääntöjen mukaisiin työvoimatoimiston tarjoamiin koulutuksiin voit elellä työttömyyskorvauksella pitkän aikaa ja lorvailla rauhassa kotona.
Työ on kuitenkin yksi hyvinvointiamme monella tapaa määrittävä tekijä. Työstä saa palkkaa, ja taloudellinen hyvinvointi lisääntyy. Työ tekijäänsä kiittää, työstä saa parhaimmillaan iloa ja se tuottaa onnistumisen kokemuksia. Työ vaikuttaa vahvasti ihmisen itsetuntoon. Artikkelissa työtön kaveri hakeutui vihdoin töihin ja kommentoi: ”Nyt saan maksaa yhteiskunnalle takaisin sen, mitä olen pumminut.” Rivien välistä oli kuultavissa syyllisyyden taakka ja erittäin huono itsetunto.
Pelkkä kotona oleilu saattaakin johtaa ahdistukseen, masennukseen ja voimattomuuteen hoitaa omia asioitaan. Lisäksi alakuloista mieltä on niin helppoa lähteä lääkitsemään esimerkiksi päihteillä. Vapaus työelämästä saattaa olla periaatteessa houkutteleva vaihtoehto, mutta voisin kuvitella, että yhteiskunnan tuilla elävällä ihmisellä ei kuitenkaan ole kovin hyvä olla.