Aiemmassa postauksessani taisinkin mainita vanhusten yksinäisyyden. Asia josta puhutaan, mutta johon on vaikea tarttua. Mistä tiedämme onko joku yksinäinen, haluaako vain olla yksin tai ei vain tiedä mistä hakea apua yksinäisyyteen?
Yksinäisyys on henkilökohtainen kokemus ja sitä on vaikea määritellä. Yksinäinen voi olla, vaikka olisikin suvun tai ystävien ympäröimä. Yksinäisyys koetaankin pääasiassa epämiellyttävänä ja ahdistavana olotilana. (Eläkeliitto 2022)
THL:n kyselyssä vanhuspalveluissa hoitajilta saatu aika tuottaa eniten tyytymättömyyttä. Seniorikeskuksissa ja palveluasumisessa yleisin ongelma onkin yksinäisyys. Kyselyssä vastanneista viidesosa kärsii yksinäisyydestä usein tai koko ajan. (YLE 2022) Tässä kohtaa mieleni tekisikin puhua hoitajamitoituksista ja alan houkuttelevuudesta sekä palkkauksesta. Jos nyt ei kuitenkaan mennä siihen kovin syvästi. Kuitenkin omassa työssäni olen huomannut ja kokenut riittämättömyyttä, kun en ole voinut antaa tarpeeksi aikaa rajallisten resurssien vuoksi. Tässäkin vaikuttaa kuitenkin roimasti se, miten tilanteissa ollaan läsnä. Pienikin läsnäolon ja hiljentymisen hetki yhdessä voi olla isokin tekijä yksinäisyyden tunteen vähentymisessä.
Ajatuksissa myös paljon pyörii se, että jos yksinäisyyttä koetaan näin paljon laitosasumisessa, miten voivat kotona asuvat ikäihmiset? Osalla käy kotihoito, mutta se itsessään ei riitä. Kotihoidon resurssit ovat olleet paljon tapetilla, aika riittää juuri ja juuri pakollisiin hoidollisiin tehtäviin, jos niihinkään. Kaikilla ei ole omaisia tai läheisiä. Kaikki eivät myöskään pidä yhteyttä samalla tavoin.
Itse hain jonkin aikaa sitten vapaaehtoistyöhön, nimenomaan pitämään seuraa ikäihmisille heidän tarpeidensa mukaan. Minulle ei ikinä vastattu. Tämä kertookin taas uudesta ongelmasta. Työntekijöitä ei ole tarpeeksi vastaamaan ja ohjaamaan, että saadaan vapaaehtoiset apuun.
Lähteet:
Yle. Suomen tyytyväisimmät tehostetun palveluasumisen asiakkaat löytyvät Muoniosta Lapista. 2022.
https://yle.fi/a/74-20005581
Eläkeliitto. Ikäihmisten yksinäisyys. 2022.
https://www.elakeliitto.fi/tietoa/ikaantyneen-mielenterveys/ikaihmisten-yksinaisyys
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Tärkeä aihe!
On totta, että yksinäisyys on todella henkilökohtainen ja vaikeasti määriteltävä kokemus- Itsensä voi kokea yksinäiseksi, vaikka olisi ihmisten ympäröimänä ja se voi olla tunnetta, että ei kuulu joukkoon. Joskus yksin oleminen on valinta, mutta jos on yksin, vaikka ei haluaisi, se varmasti vaikuttaa elämänlaatuun iästä riippumatta.
Kotona asuvien iäkkäiden yksinäisyys voi johtua monesta eri asiasta. Omaa perhettä tai omaisia ei ole tai he asuvat kaukana, puoliso ja ystävät voivat olla kuolleet. Voi olla haasteellista lähteä kotoa tapaamaan uusia ihmisiä, jos liikkuminen on hankalaa. Toisaalta nykyisin on tarjolla myös paljon etämahdollisuuksia, mutta monella iäkkäällä ei ole laitteita tai taitoa niiden käyttämiseen. Iäkkäiden yksinäisyys voi olla myös laajempi kokemus yksin jättämisestä, ylipäätään yhteiskunnan asenteista iäkkäitä kohtaan.
Tietysti on ymmärrettävää, että vanhuspalveluissa hoitajien aika ei riitä muuhun, kuin välttämättömiin hoitotoimenpiteisiin. Monet järjestöt ja kunnat ovatkin pyrkineet lievittämään iäkkäiden yksinäisyyttä erilaisilla vapaaehtoistoiminnoilla. Ikävä kuulla, että et ole koskaan saanut vastausta, kun halusit alkaa vapaaehtoiseksi. Oman kokemukseni mukaan työntekijäpulan tai toiminnan organisoinnin lisäksi yksi haaste on löytää myös apua tarvitsevia iäkkäitä.
Kuuntelin hiljattain Anders Hansenin “Aivoblues – Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin” -kirjan. Hansen kertoo kirjassaan mm. siitä, että yksinäisyys on iso tekijä masennuksen aiheuttajana ja usein masennuksen taustalla on nimenomaan yksinäisyys. Suurella osalla masennuspotilaista masennusoireet helpotti huomattavasti tai hävisi kokonaan, kun alettiin korjata yksinäisyyttä tai potilaat siis alkoivat nähdä muita ihmisiä jossain harrastuksen parissa tai tulivat jollain tavalla kokeneeksi ihmisten seuraa.
Jos ihmisen tilanne on se, ettei ole ketään kelle soittaa, niin onhan se rankkaa. Ja jos ei ole ollut vuosiin ketään, kenen kanssa olisi voinut jakaa iloja ja suruja, niin kuinka mahtavalta tuntuukaan, kun löytää jonkun keskustelukumppanin tai ryhmän, mihin pääsee mukaan. Pelkästään itsensä seurassa lienee mahdotonta kukoistaa ja varmaan on haastavaa elää edes kohtalaista tai tyydyttävää elämää, jos yksinäisyyden tunne on jatkuvasti läsnä. Kai täällä ollaan toisiamme varten, ihmisellä on tarve tulla kohdatuksi. Yksinäisyys luhistuttaa ja se, että tietää olevansa yksin huomenna ja tulevana kesänä ei varmasti hymyilytä.
Ja erikoista on kyllä vapaaehtoistyötä organisoivan tahon toiminta, jos ei ole ohjaajaa vapaaehtoistyön tekijöille. Pidempää tähtäintä kaipaisi.
Hei! Tämä aihe on vuosien ajan ollut tapetilla, niin vanhusten kokemana kuin lasten ja nuorten, aikuisten jne. Eri-ikäisenä yksinäisyyden kokemus voi olla erilainen. Itse tunnistan, esimerkiksi sen että lapsena olen kokenut yksinäisyyttä ollessani perheeni ainut lapsi. Aikuistuessani olen paikannut yksinäisyyden tunteen aiheuttamia liitännäistunteita ja “oloja” erinäisillä teoilla jotka ehkä osaltaan pahensivat vain asiaa. En ole luonteeltani sosiaalinen tai siis “puhelias”. Koen olevani sosiaalinen siinä mielessä että viihdyn pienessä porukassa ja koen että sosiaalisuuteen ei tarvita aina puhetta. Siksi pidän tärkeänä eri-ikäisten kohtaamispaikkoja. Matalan kynnyksen paikkoja tms. johon voi tulla käymään ilman velvoitetta että täytyy “ylittää itsensä” tai saada itsestään irti jotain.
Toisaalta pidän tärkeänä myös sitä että nykyaikana normalisoidaan yksin menemistäkin. Eli voit käydä keikoilla, ravintolassa, matkalla ihan itsesi kanssa. “Lääke” yksinäisyyteen ei kuitenkaan ole kaikille sama, sekin olisi hyvä yksinäisyyden julkisessa keskustelussa ottaa esiin, mikä toimii sinulle, ei välttämättä toimi toiselle.
Vanhusten kokemaan yksinäisyyteen on tietysti vaikempi nuorempana samaistua. Yhtälailla kuitenkin kohtaamispaikat ja kirjastot, kahvilat jne ovat iäkkäälle tärkeitä. Oma pappani, leskeksi jäänyt jo 15 vuotta sitten korostaa myös sitä, että jos et digitaalisia palveluita käytä, joissa voisit jutella ihmisten kanssa -ei kotoakaan kukaan tule hakemaan. Täytyisi osata ja kyeta saada itsensä edes ovesta ulos jotta voi kohdata muita ihmisiä. Pappani on myös ollut esimerkkinä siinä että elämä jatkuu puolison pois menon myötä. Uusiin ihmisiin pystyy tutustumaan minkä ikäisenä tahansa.
Tekstissäsi mainitsit laitoksessa asuvan vanhuksen kokemuksen yksinäisyydestä verrattuna kotona asuvaan, joista ei välttämättä tiedetä niin paljon. Olen jostain lukenut (ja ehkä itsekin kokenut) että yksinäisyys voi myös lamaannuttaa. Miten kohdata tai saada avun piiriin vanhuksia joilla ei sukua tai yhteyttä pitäviä henkilöitä elämässään enää ole? Kotipalvelun tekemä huoli-ilmoitus? Missä määrin nämä vanhukset haluavat ympärilleen ihmisiä? Tärkeänä linkkinä ollut juurikin kolmansien osapuolien, järjestöjen kautta saatavat palvelut ja vapaaehtoistyöntekijät. Mutta tosiaan, ei hyvältä vaikuta jos järjestöillä ei ole resursseja välittää eli yhdistää apua ja avun tarvitsijaa. Tähän voisi olla paikallaan aiheen nosto esimerkiksi sosiaaliseen mediaan. Kiitos pohdintaa aiheuttaneesta tekstistäsi!
Esittämäsi aihe ja tietysti kaikki kirjoitetut kommentit koskettivat erittäin tärkeitä kohtia.
On tosiasia, että yksinäisyys aiheuttaa monia negatiivisia asioita. Se aiheuttaa terveysuhkia, kuten yksinäisyyttä, unihäiriöitä, ahdistuneisuushäiriöitä. Hetken kuluttua yksinäisen ihmisen sosiaalinen vuorovaikutus heikkenee, vastustuskyky heikkenee, mielihyvä menettää, aivojen emotionaaliset kommunikaatiopisteet heikkenevät, se aiheuttaa jopa dementiaa ja ennenaikaista kuolemaa vanhuksilla. Myös yksinäisyys vahingoittaa itseluottamusta ja itsetuntoa paitsi vanhuksilla myös meissä kaikissa.
Lisäksi vanhuus on aikaa, jolloin sosiaaliset verkostot heikkenevät. sosiaalisten verkostojen heikkeneminen syventää eriarvoisuutta ja yksinäisyyttä.
Lisäksi, kuten Juho Saari Yksinäisten Suomen -kirjassa todetaan, yksinäisyydellä on rakenne, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Jopa sukupolven lapset voivat olla yksinäisiä. Yksinäisyys voi johtaa epäterveeseen ja onnettomaan yhteiskuntaan. Moderni yhteiskunta, jossa naapurit eivät tarvitse naapureita ja perheenjäsenet eivät toisiaan, lisää ja syventää yksinäisyyttä.
Miten voimme vähentää yksinäisyyttä?
Yhteistyö julkisen ja yksityisen sektorin instituutioiden ja järjestöjen, kirkkojen, vapaaehtoisjärjestöjen, perheen ja ympäristön kanssa taistelussa yksinäisyyttä vastaan voi vähentää yksinäisyyttä.
Hei!
Kiitos hyvästä tekstistä, tämä on tärkeä aihe, tekstisi oli täyttä faktaa.
Se on totta että yksinäisyys on myös kokemus jota ihmiset tuntevat. On olemassa yksinäisyyttä sekä yksin olemista, jotka on hyvä erottaa toisistaan. Kaikki me olemme erilaisia, jotkut tarvitsevat sosiaalisia kontakteja enemmän kuin toiset. Toiset taas vapaaehtoisesti viihtyvät yksin, toiset tahtomattaan kärsivät yksinäisyydestä. Yksinäisyys koskee myös kaiken ikäisiä. Suurimpana riskiryhmänä on juurikin aiheessa puhutut vanhukset mutta myös alaikäiset, nuoret aikuiset sekä yksinhuoltajaäidit esimerkiksi.
Haastattelin ystävääni, kuka työskentelee hoitoalalla ambulanssissa. Hänellä on myös työkokemusta mm. kotihoidosta, palvelutalosta sekä vuodeosastosta. Kaikissa näissä paikoissa hänen mukaan paistaa vanhusten yksinäisyys joka on todellinen ongelma. Kerroit, että tässä olisi hyvä puhua hoitoalan ongelmista, mutta se alkaa mennä ehkä vähän liian syvälle aiheeseen.
“On totta, että Suomessa eri riitä työntekijöitä työskentelemään palvelutaloihin sekä kotihoito on aivan liian ylikuormitettu sekä työntekijöistä on pulaa lähes jokaisella hoitoalan alueella. Juuri sen takia vanhukset asuvat kotona vaikka eivät olisi siinä kunnossa. Kotihoito saattaa käydä kerran päivässä tai kerran kaksi viikossa, se ei estä turvaamaan vanhuksen turvallisuutta jos hän on lähes muistamaton ja kykenemätön huolehtimaan itsestään fyysisesti sekä psyykkisesti. Nämä vanhukset ovat myös yksinäisiä.”
Kaverini kertoo työssään todistaneen surullisia tilanteita, jossa selkeästi kohtaa yksinäisen ihmisen mutta ei vain yksinkertaisesti kerkeä alkaa keskustella enemmän. Näille vanhuksille riittäisi vain pelkkä kuulumisien kertominen kahvipöydän ääressä, mutta sekään ei ole mahdollista. Uutisissa sekä somessa on joku itseään fiksummaksi luuleva ihminen kommentoinut, että me hoitajat olemme vain mehun kaatajia sekä kahvinjuojia.