Edellisessä postauksessa kirjoitin kehitysvammaisen lapsen koulupolusta. Tällä kertaa haastattelin äitiä, jonka teini-ikäisellä lapsella on paljon erilaisia neurologisia haasteita. Haasteita ovat muun muassa, Epilepsia, ADHD, Asperger, Tourette ja sensorisen integraation häiriö muun muassa. Lapsi oli vauvana hyvin itkuinen ja arkea varjostivat myös erilaiset ruoka-aine allergiat. Äiti kertoi, että lapsi on aloittanut varhaiskasvatuksessa kaksivuotiaana. Silloin äidin mukaan oli jo tuentarvetta, ja haasteet näkyivät myös kotona. Päiväkodissa- ja neuvolassa ei perheen tuomaa huolta kuitenkaan otettu todessaan, jolloin äiti oli itse yhteydessä alueen erityisopettajaan. Äiti on ammatiltaan varhaiskasvatuksen ammattilainen, jolloin hän osasi pyytää ajoissa apua.
Koen kurjana, ettei vanhemman huolta oteta tosissaan, sillä jokainen perhe on oman lapsensa asiantuntija, ei neuvolan tai päiväkodin henkilökunta. Samalla mietin, osaako joku, ei alan ihminen ”vaatia” samoja palveluita lapselleen?
Äiti kertoi, että lapsen ollessa pieni arki pyöri voimakkaasti arjen- ja lapsen asioiden ympärillä. Silloin osa tuttavista ja ystävistä jäi valitettavasti pois. Tähän olisi hyvä perheiden saada tukea. Sillä uskon, että haastavat tilanteet kestävät tietyn aikaa. Vaikka arjessa oli paljon haastavuutta, lapsi nukkui aina todella hyvin. Yleiset pientenlasten uniongelmat, eivät olleet perheelle tuttua. Tässä ihanasti korostui, ettei arjessa välttämättä kaikki ole hankalaa ja haastavaa.
Toki arkeen on mahtunut paljon hyviäkin hetkiä. Äiti ihanasti kertoi, millainen hänen poikansa on ja kuinka taitava hän on, muun muassa tietokoneiden kanssa. Hän myös pärjää tällä hetkellä koulussa hyvin, etenkin matematiikassa. Äiti korosti haastattelussa, että vaikka lapsella on paljon tuentarvetta. Niin se ei silti tarkoita, ettei arjessa ja lapsessa olisi mitään positiivista. Meidän tulee muistaa, että lapsi ja perhe on kuitenkin muutakin kuin haasteet ja erilaiset diagnoosit. Tämä on mielestäni todella hyvä muistutus meille tuleville sosionomeille, että osaamme nähdä lapsen ja perheen mahdollisten haasteiden takaa.
Äidin mukaan eläinavusteisesta terapiasta, kuten ratsastusterapia oli iloa ja apua lapselle. Koulun aloittaessa lapsi ei halunnut mennä iltapäiväkerhoon, koska siellä oli paljon lapsia. Samoin kerhossa oli kova meteli, joka häiritsi lasta. Perhe sai sovittua omat työaikansa, jolloin kotona oli aina joku lasta vastassa. Tämä on todella iso asia ja työnantajien tulisi olla joustavia, jotta jokainen perhe voi sopia heidän arkeensa sopivat käytännöt.
Äidin avoimuus koulussa on ollut avuksi. Esimerkiksi vanhempainilloissa hän puhui omasta lapsestaan, ja lapsen haasteista hyvin avoimesti. Jolloin, jos koulussa olisi tullut lasten välillä jotain, perheet ymmärtäisivät tilanteen. Tämä on upea asia ja uskon, ettei monikaan pystyisi tähän. Sillä edelleen oman kokemukseni mukaan, monelle vanhemmalle on haastava hyväksyä, että oma lapsi tarvitsee apua ja tukea. Tällä hetkellä lapsi on16-vuotias nuori ja perheellä on pientä huolta lapsen aikuisuudesta ja miten elämä ja arki tulee sujumaan. Tämä on aivan ymmärrettävää ja onneksi palveluita ja tukimuotoja on olemassa. Meidän tulee yhteiskunnassa huolehtia, että peruskoulun lapset- ja nuoret eivät syrjäydy. Muun muassa syrjäytymistä voidaan ehkäistä varhaisella puuttumisella ja laadukkaalla varhaiskasvatuksella. (Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos 2021.) Samoin voimme tukea perheitä varhaisella tuella, jolloin haasteet eivät pääse kasautumaan liikaa (THL 2021).
Lähteet:
Tuentarpeellisen lapsen vanhempi. 2021. Haastattelu 27.9.2021.
Helsinki. Viitattu 18.10.2021.
Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos 2021. Nuorten syrjäytymisen ehkäisy. Viitattu 18.10.2021.
https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/hyvinvointi-ja-terveys/nuorten-syrjaytymisen-ehkaisy#syrjaytymisen
Valokuva: Pixabay 2021.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kiitos kirjoituksesta!
On valitettavaa, mutta niin totta, että vanhemman huolta ei oteta helposti tosissaan. Monella perheellä on pitkä tie siihen, että joku ottaa huolen tosissaan ja ohjaa avun piiriin. Palveluja ei mainosteta eikä niistä voi tietää, jos ei ole alalla tai osaa etsiä tietoa.
Ihanasti äiti toi esiin poikansa vahvuuksia. Ei tuen tarve kenestäkään huonompaa tee. Olen itse kohdannut ennakkoluuloja siitä, että tukea tarvitseva lapsi olisi jotenkin tyhmä tai menetetty tapaus. Tämä ei pidä paikkaansa!
Toivoisin, että lasten ja nuorten kanssa työskentelevät sosionomit (ja muutkin) tutustuisivat neuropsykiatrisiin häiriöihin (ADHD, Tourette, Autisminkirjo, OCD jne.) edes jollain tasolla. Varsinkin lastensuojelun parissa työskentelevät sosionomit tulevat kohtaamaan neuropsykiatrisia häiriöitä omaavia lapsia ja nuoria.
Arvostan, että äiti on avoin ja on rohkeasti kertonut haasteista. Mitä enemmän haasteista puhutaan, sitä enemmän tietous lisääntyy.
Joo kyllä, kiitin myös äitiä hänen avoimuudestaan ja siitä kuinka positiivisesti hän puhui omasta pojastaan. 🙂 Olen kanssasi samaa mieltä, että erityisyys ei tee kenestäkään huonompaa. Ehdottomasti alan ihmisten, jotka työskentelevät lasten kanssa tulisi tutustua neuropsykiatrisiin häiriöihin. Nostit myös esiin valitettavan asian, että vanhempia ei uskota… En ymmärrä mistä moinen johtuu..
Kiitos kommentistasi 🙂