Keskiviikkona 11.3. aamukahvia juodessani katsoin ylen aamu-uutisia. Ruudun ala-laitaan tuli uutisotsikko “Kiusaaminen kiellettiin varhaiskasvatuksessa lailla, mikään ei muuttunut.” Hetkessä ajatukset olivatkin jo työasioissa ja pohdin, eikö mikään ole todellakaan puolessatoista vuodessa muuttunut?
Elokuussa 2018 voimaan tulleen varhaiskasvatuslain mukaan “varhaiskasvatusympäristön on oltava kehittävä, oppimista edistävä sekä terveellinen ja turvallinen lapsen ikä, kehitys ja muut edellytykset huomioon ottaen. Lasta tulee suojata väkivallalta, kiusaamiselta ja muulta häirinnältä.”( Varhaiskasvatuslaki)
Yle uutiset pyysivät verkkosivujensa kautta pienten lasten vanhempia kommentoimaan lain vaikutusta arjessa. Enemmistö vastanneista sanoi kokevansa, ettei varhaiskasvatuksen henkilökunta ole puuttunut kiusaamiseen riittävästi. Vanhemmat kokivat eniten kiusaamiseksi tönimisen ja lyömisen. Myös leikkien ulkopuolelle jättäminen ja muunlainen eristäminen koettiin yleisiksi.
https://yle.fi/uutiset/3-11240630
Voin puhua vain oman työni puolesta, mutta väittäisin, että paljonkin on tehty lapsen suojelemiseksi kiusaamiselta. Oppimisympäristöjen ja toiminnan suunnittelussa kiinnitetään huomiota oppimisrauhaan ja kiireettömyyteen. Toiminta ja siirtymät ovat joustavia ja pienryhmätoiminta yleistä. Havainnointiin panostetaan. Kasvattaja resurssien järkevällä sijoittelulla saadaan lapsille tarvittavaa kohdennettua tukea ryhmässä toimimiseen. Kasvattaja tukee lasta itsesäätelyssä. Ryhmäytymiseen ja osallisuuteen panostetaan. Avustajia, kot-lastenhoitajia, reltoja ja taidepedagogeja on lisätty ryhmiin. Tunne ja sosiaalisten taitojen materiaalien käyttö on runsasta.
Myös kasvattajien ammatillisuus on mielestäni lisääntynyt. Ennen kasvattajan puheet ja käytös saattoivat leimata lapsen kiusaajaksi. Nykyään tiedetään, että “kiusaaminen on opittu ja monimutkainen ryhmäilmiö ja keskeistä sen ehkäisemisessä on kiinnittää huomio ympäristöön eikä niinkään lapsen yksilöllisten ominaisuuksien muuttamiseen. (Haapsalo ym. 2018)
Tiina Haapsalon, Katri Kirkkopellon ja Laura Repon ”Mun ja sun juttu!”- nimisestä toimintamallissa (2018) kuvataan konfliktin ja kiusaamisen eroa. Nämä ovatkin tärkeitä osata erottaa. Konfliktit, joita syntyy lasten vuorovaikutuksessa päivän aikana useita, eivät ole kiusaamista. Kiusaamista on toistuvasti, samaan lapseen kohdistuva epäsuotuisa käytös.
Usein varhaiskasvatuksessa käy niin, että voimakkaasti reagoiva lapsi mielletään kiusaajaksi. Todellisuudessa hän saattaa olla itse oman ryhmänsä kiusaama; hänestä puhutaan selän takana pahaa, suljetaan ulos leikeistä ja leikin sääntöjä muutetaan tai leikki lopetetaan, jos “kiusaaja” tulee mukaan. Synttärikutsuista näkee myös ryhmädynamiikkaa.
Ryhmän ulkopuolelle jäänyt lapsi ei itse kykene palauttamaan asemaansa ryhmässä, vaan tarvitsee vahvasti aikuisen apua. Myös jokainen kiusaamis kokemus pitää ottaa todesta ja kuulla lapsen ajatuksia ja tunteita. Varhaiskasvatuksen tärkein tehtävä on mielestäni saada jokaiselle lapselle positiivinen kuva itsestään ryhmän jäsenenä. Kiusaamiselta pitää suojella ja siihen tulee puuttua.
Laura Repo tutki väitöskirjassaan “Kiusaavatko pienetkin lapset?” ja kirjoitti väitöskirjansa pohjalta kirjan” pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy”. Tämä kirja on tehnyt urani aikana minuun suurimman vaikutuksen ja lisännyt kiinnostustani kiusaamisilmiötä kohtaan. Työssäni olen käyttänyt Piki- toiminta mallia, jossa Laura on ollut yhtenä tekijänä. Lauran menehtyminen oli valtava menetys myös varhaiskasvatukselle. Ensi kuussa ilmestyvässä uudessa Piki-kirjassa ja oheismateriaalissa “Meidän juttu”, muistan Lauran hienoa työtä aina materiaalia käyttäessäni.
https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2018/20180540
Haapsalo,T. & Kirkkopelto, K. & Repo, L. 2018. Mun ja sun juttu! Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä. 3. painos. Lasten Keskus ja Kirjapaja oy.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi! On totta, että henkilökunnan osaamisen lisäämiseksi ja päiväkotien lisäresursseiksi on kehitetty monenlaisia rakenteita. Tehtävänkuvien ja tarpeen mukaan on mahdollista anoa ryhmään juuri sopivaksi katsottua lisäresurssia.
Kokemukseni mukaan olen kuitenkin sitä mieltä, että kehittämisen tarvetta on edelleen paljon. Lapsen haasteet saattavat olla niin suuret, että myönnetty tuki voidaan käytännössä jakaa useamman ryhmän kesken. Esimerkiksi lapsi, joka tarvitsee henkilökohtaista tukea päivän jokaisena hetkenä, voi käytännössä saada sitä vain kahtena tai kolmena päivänä viikossa, koska kasvun- ja oppimisentuen lastenhoitajan tai avustajan tuki on jaettu toisen ryhmän kanssa. Tämä vaikuttaa luonnollisesti koko ryhmän toimintaan ja ryhmän muiden lasten saamaan huomioon ja tukeen sekä henkilökunnan työhyvinvointiin.
Tilanteessa, jossa resurssien riittävyys on vedetty äärimmilleen, saattaa moni asia jäädä huomaamatta. Esimerkkinä kerron tilanteesta, jossa kolme lasta näennäisesti leikki sopuisasti ja yhteisymmärryksessä pehmoleluilla juonellista leikkiä. Koska leikki näytti esimerkillisesti rakentuneelta yhteisleikiltä, päätin videoida sitä. Asetin tabletin vähän matkan päähän kuvaamaan leikin kulkua samalla kun itse autoin motorisen kehityksen viivästymästä ja puheen tuottamisen ja ymmärtämisen pulmista kärsivää lasta pukemisen harjoittelussa.
Viimein sain lapsen lähetettyä pihaleikkeihin toisen aikuisen kanssa, joten pääsin seuraamaan pehmoleluleikkiä lähempää. Ihmettelin yhden lapsen alakuloista olemusta, ja kysyin mikä oli hätänä. Hänen pehmolelunsa ei ollut mahtunut kotiin, koska koti oli niin pieni. Ohjasin leikin juonta hetken aikaa, ja leikki pääsi jatkumaan.
Hämmästyksemme oli suuri, kun katsoimme kollegoideni kanssa videon. Kaksi pehmolelua sinnikkäästi, hiljaisesti ja erittäin ovelasti estivät kolmatta pääsemästä niiden yhteiseen kotiin. Milloin piti kolkuttaa oveen, milloin soittaa ovikelloa. Välillä koko oven paikka oli vaihtunut, ovi oli juuttunut kiinni tai kodista oli tullut niin pieni, ettei kolmas pehmoeläin mahtunut sisään. Leikin roolit olivat selkeät: yksi oli “kiusaaja”, toinen lähti mukaan kiusaamiseen ja kolmas oli kiusaamisen kohde.
Mainitsitkin havainnoimisen tärkeyden, ja olen kanssasi täysin samaa mieltä sen merkityksestä. Usein kuulee sanottavan, kuinka keskittyneesti ja hyvin lapset leikkivät keskenään. Kuitenkaan ilman säännöllistä havainnointia emme voi olla varmoja leikin tasapuolisuudesta ja kielestä, jota leikissä käytetään. Sen vuoksi havainnointi niin piha- kuin sisäleikeissä on tärkeää. Kaikki lapset eivät aina osaa tai halua kertoa, jos heidät on jätetty leikin ulkopuolelle.
Toivottavasti mahdollismman moni lukee kirjoituksesi, sillä otit esiin koskettavasti niitä kiusaamisen muotoja, joita meidän kasvattajien ei ole aina helppo huomata. Samoin otit esiin lasten vuorovaikutuksessa ilmenevien konfliktien ja kiusaamisen eron. Kiitos!
Kiitos tärkeästä kommentistasi. Olen asioista kanssasi samaa mieltä. Tukitoimien jakaminen ryhmien välille on haastavaa. Aina ei ole myöskään hyvä ratkaisu sijoittaa useaa tuen tarvitsijaa samaan ryhmään, sillä usean lapsen “käytöksen pulmat” saattavat lisätä epäsuotuisaa käytöstä ryhmässä entisestään. Myös hiljaisemmat lapset ovat vaarassa jäädä vähemmälle huomiolle.
Toisaalta ryhmän hyvä henkilöstöresurssi mahdollistaa säännöllisen pienryhmätoiminnan. Pienryhmissä on kasvattajalla mahdollisuus havainnoida kaikkien lapsien sosiaalisten taitojen kehittymistä.
Johtajalla ja kveolla on mielestäni suuri vaikutus siihen, kuinka paljon tukitoimia haetaan ja miten ryhmät muodostetaan. Varhaiskasvatuksen opettajana olen myös aktiivisesti työstänyt lapsille tukea ja aina sitä pyytäessäni saanut.
Lasten havainnointi on kaiken A ja O. Kuinka usein leikki onkaan jotain muuta, kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Riehumis ja kaaos leikissäkin lapsi voi harjoitella itselleen tärkeitä taitoja ja olla osallinen leikissä. Runsaalla havainnoimisella ja läsnäololla pystytään ennakoimaan tilanteiden syntyä ja ohjata lapsia reiluihin kaveritaitoihin aidoissa arjen tilanteissa.
Kiitos mielenkiintoisesta sekä erittäin tärkeän aiheen esille nostamisesta. Olen kanssasi osittain samaa mieltä, että varhaiskasvatuksessa on menty kyllä eteenpäin kiusaamisen suhteen. Valitettavasti se on hyvinkin ryhmä kohtaista.
Kiusaaminen ilmiönä on asia, mihin pitäisi tasaisin väliajoin palata koko päiväkodin henkilökunnan kesken. Se vaatii jatkuvaa havainnointia sekä arviointia. Ideat ja oivallukset kiusaamisen puuttumiseen tulisi jakaa henkilökunnan yhteisillä toimilla. Tätä toteutetaan mielestäni liian vähän. Useissa päiväkodeissa missä olen työskennellyt, ryhmät elävät liiaksi omassa kuplassaan ja sen sijaan, että asioita nostettaisiin keskusteluaiheiksi arvostellaan toisten toimintatapoja.
Lasten keskinäisten suhteiden sekä leikin havainnoimista ei voi korostaa liiaksi. Havainnoinnin avulla kasvattaja kykenee herkemmin tunnistamaan mahdolliset kiusaamistilanteet.
Kiusaamisesta puhuminen itse lapsille on onneksi suuresti kasvanut varhaiskasvatuksessa. Tunnekasvatusta painotetaan nyt joka suunnasta, mikä mahdollistaa lapsille muodostaa ymmärrystä omia ja toisen toimintoja kohtaan. Olen huomannut, kuinka paljon se luo muutosta lasten vuorovaikutustaidoissa, mitä enemmän tunnekasvatusta toteuttaa lapsiryhmässä.