Kuvittele tilannetta, jossa vaikkapa alakoululainen Peetu istuu luokassa hiljaa paikallaan. Peetulla on todettu oppimisen vaikeuksia, joihin hän tarvitsisi opettajan ajoittaista huomiota. Joillain tunneilla Peetu pääsee vielä erityisopettajan luo opiskelemaan, mutta nyt on tunti oman luokan kesken. Luokassa opiskelee myös, Lari, ADHD- diagnoosin kanssa elävä oppilas. Hän ei useinkaan pysty istumaan kokonaista tuntia paikallaan tarvitsematta henkilökohtaista toiminnan ohjausta. Opettajan täytyy puuttua ja tukea Laria, koska hänen tuentarpeensa luokkarauhan säilymiseksi on näkyvämpi, kuin Peetun. Avustajaa näin ”vähäisten” tukien tarpeiden vuoksi luokkaan ei ole ollut mahdollisuutta saada, jokaiselle tunnille, sillä joillain muilla luokilla on vieläkin enemmän tarvetta ja resurssit niin rajalliset.
Mielestäni esimerkkini kaltaisessa tapauksessa opetus ei valitettavasti kuullosta tasa-arvoiselta kenellekään. Ja mikä surullisinta, tilanteet tosiasiassa eivät välttämättä ole edes näin ”lieviä”.
Tutkimustieteen ja diagnostiikan kehittyessä huimaa vauhtia esimerkiksi ADHD- diagnoosit lisääntyvät. Myös käytöshäiriöiden diagnosointi on lisääntynyt. Lisäksi maahanmuuton lisääntyessä luokassa voi olla maahanmuuttajia, jolloin ehkäpä suomen kielen osaamiseenkin tarvittaisiin enemmän tukea. Näin ollen tuen tarve luonnollisesti lisääntyy. Eikä tällaiseen yhtälöön ei sovi avustajien ja erityisopetuksen vähentäminen.
Valitettavasti kuitenkin vuonna 2010 tehty lakimuutos perusopetuslakiin, on käytännössä antanut kunnille liian helpon kohteen säästää juuri erityisopetuksen ja avustajien vähentämisellä, uutisoi Yle joulukuussa 2019.
Mielestäni täytyisi olla jokin velvoite määrärahojen myöntämiseen kaikkiin tällaisiin tehtyihin päätöksiin. Lapset ja nuoret ovat meidän tulevaisuutemme tekijöitä, jonka vuoksi juuri heidän hyvinvointiinsa, oppimiseen ja ikätasoiseen kehitykseen on tärkeää panostaa. Panostus olisi mielestäni hyvin tärkeää myös aikuissosiaalityön tarpeen ennaltaehkäisyn näkökulmasta.
Inklusiiviseen opetusmalliin alettiin siirtyä siis vuoden 2010 perusopetuslakimuutoksen jälkeen, mutta ohjeistuksia erityistä tukea tarvitsevien lasten integroitumiseen yleisissä koululuokissa, on tullut jo 1993 YK:n yleiskokouksessa, jolloin hyväksyttiin vammaisten henkilöiden mahdollisuuksien yhdenvertaistamista koskevat yleisohjeet. Inkluusiosta integroitumisen sijaan alettiin puhua vuonna 1994 Unescon Salamancan julistuksessa, jonka Suomikin allekirjoitti. Inkluusiolla tarkoitettiin, ja tarkoitetaan, kaikkien oppilaiden opetusta omassa lähikoulussa erottelematta oppilaita tuentarpeiden vuoksi. Salamancan julistuksen jälkeen aihetta on käsitelty vielä ainakin yleissopimuksessa vammaisten henkilöiden oikeuksista sekä sen valinnaisessa pöytäkirjassa. Edellä mainitun yleissopimuksen Suomi on allekirjoittanut maaliskuussa 2007.
Vuoden 2010 lakiuudistuksen taustallahan, on siis hyvin tärkeä tarkoitus; kaikkien lasten oleminen yhdenvertaisena samassa ryhmässä ikäistensä kanssa. Sellainen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, vahvistaa itsetuntoa ja on kehityksen tukena keskeisessä roolissa. Lakiuudistuksessa tarkoitetulla tavalla, yhdistää erityistä tukea tarvitset muiden joukkoon, näen olevan myös suuren ja tarvittavan suvaitsevaisuutta ja ymmärtäväisyyttä erilaisuutta kohtaan kasvattavan vaikutuksen. Kunhan tämä vaan saataisiin käytännössä toimimaan. Mutta jos tämä kaikki tehdään opettamisen ja luokkarauhan kustannuksella, ei lakiuudistus mielestäni palvele ketään.
Lakimuutosta on kritisoitu ja esimerkiksi opetusalan Ammattijärjestö OAJ on tehnyt selvityksen 2017, jossa todetaan, ettei lakimuutoksen pohjalta tehdyt uudistukset opetuksessa eivät toimi lain edellyttämällä tavalla. Jopa oppimistulosten laskua on tapahtunut. Ratkaisuna OAJ ehdottaa pienryhmien lisäämistä sekä erityisopettajien määrän lisäämistä ja opettajamitoituksen säätämistä lailla.
Nykyisen hallitusohjelman Osaamisen, kehityksen ja innovaatioiden Suomi- kohdassa halutaan varmistaa koulutus- ja osaamistaso nousua, oppimiserojen kaventumista sekä koulutuksellisen tasa-arvon lisääntymistä esimerkiksi antamalla tasavertaiset mahdollisuudet opiskella riittävällä yksilöllisellä tuella. Tavoitteena on myös tarkastella erityisopetuslainsäädännön sekä siihen sisältyvän inkluusion toimivuutta sekä niiden resurssien riittävyyttä ja opettajien jaksamista.
Yle uutisoi keväällä korona-ajan vielä sekoittaneen entisestään erityisen tuen tarpeessa olevien tukemista, kun kouluavustajia siirrettiin muihin tehtäviin.
Toivon tämän, mielestäni koko yhteiskunnalle, hyvin tärkeän palapelin pikaista kokoonsaamista.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Moikka! Tekstisi oli todella mielenkiintoinen, kiitos siitä. Suoritin harjoittelun viime keväänä eräällä pienluokalla, jossa oli juurikin kuvaamasi tapauksen kaltaisia oppilaita. Ohjaajia oli opettajan lisäksi kaksi, joista toinen oli erään liikuntarajoitteisen oppilaan avustaja. Vaikka minä harjoittelijana olin “ylimääräinen” ohjaaja, tuntui, ettei mitenkään ehtinyt auttaa kaikkia yhden tunnin aikana, eikä luokan työrauhaa todellakaan saatu säilytettyä. Siksi kuulostaakin hurjalta, ettei oppilaiden tuentarvetta huomioida riittävästi, vaan erityistä tukea oppimiseen tarvitsevat integroidaan tavallisille luokille. Olisihan se kaikkien edun mukaista, että työrauha luokassa säilyisi, ja oppimis- tai keskittymisvaikeuksista kärsivät saisivat tarvitsemansa tuen parhaan mahdollisen oppimisen turvaamiseksi. 🙂
-Suvi
Kiitos kommentistasi, Suvi =) Se tosiaan olisi kaikkien etujen mukaista, että luokissa olisi työrauha, silloinhan opettajankin ennättäisi opettaa eikä aika menisi työrauhan hakemiseen. Todella harmillista, että kuntien rahat ovat niin tiukilla, että tällaisessa säästetään. Mielestäni pitäisi ajatella pidemmälle ja nähdä, että tästä todennäköisesti syntyy ajan kuluessa ns. väliinputoajia (esim. huonompi koulumenestys – ei jatkokoulutuspaikkaa – mahdollisesti sitten työttömyyttä jne.) yhteiskuntaamme enemmän ja siten myös lisää kuluja kunnille ja valtiolle.