Kun puhumme perheistä, on vanhemmuuden merkitys siinä suuri. Itse vanhempana olen saanut omakohtaista kokemusta vanhemmuudesta sekä olen saanut nähdä erilaista vanhemmuutta ja sen kokemuksia lähipiirissä, tuttavissa ja työssäni lastenohjaajana. Vanhemmuuden ymmärtäminen ja siitä puhuminen on tärkeä teema liittyen perhetyöhön, joten jatkan siitä nyt vielä omassa blogikirjoituksessani.
Vanhemmaksi kasvetaan. Me kasvamme ja opimme vanhemmuudesta lapsen kasvaessa. Ja niin kuin ihmisinä tässä elämässä, emme me koskaan ole valmiita vanhempinakaan. Mutta mikä tukisi vanhempia kasvussa? Saavatko vanhemmat tarpeeksi tietoa ja tukea ammattilaisilta? Onko lupa sanoa ääneen negatiiviset tunteet vanhemmuudesta?
Vanhemmaksi tuleminen on usein odotettu ja toivottu asia. Meillä monesti on valmiina jonkinlainen kuva, mitä vanhemmuus on. Se kuva, millainen vanhempi haluaa olla lapsilleen. Kuva millaista elämä lapsen kanssa on ja miltä se ehkä tuntuu. Lähdemme rakentamaan omaa mielikuvaa tulevaisuudesta jo raskauden ensi metreillä, joskus jo kauan ennen raskautta. Mietimme, millaista aika vauvan kanssa on, millainen minun perheeni arki on ja millaisia odotuksia minulla on. Mutta mitä tapahtuu, kun kuva ei vastaakaan omia odotuksia? Mitä tapahtuu, kun omat tunteet ja kokemukset eivät vastaakaan omia toiveita ja ajatuksia?
Vanhemmuus voi usein yllättää. Uudenlainen vastuu. Vauva-aika voi olla väsyttävämpää kuin kuvitteli. Oma jaksaminen onkin vähäisempää kuin ajatteli. Vanhemmuuden myötä nousseet erilaiset tunteet voivatkin säikäyttää, ahdistaa tai pelottaa. Parisuhde voi muuttua. Aikaa toiselle ei ole samalla lailla kuin ennen ja odotukset toisen vanhemmuudesta eivät ehkä vastaakaan omia toiveita. Ympäristön paineet vanhemmuudesta mm. median, sosiaalisen median ja erilaisten ohjeistuksien ja toisten vanhempien kautta voivat tuntua suurilta. Lapsen sairastuminen tai erilaiset vaivat tai häiriöt, esim. neuropsykiatriset häiriöt, tulevat usein yllätyksenä.
Mannerheimin Lastensuojeluliitto kertoo vuonna 2013 iltalehden haastattelussa, että nämä kysymykset ja asiat ovat silloinkin olleet esillä. Kuluneen vuoden 2013 aikana oli Vanhempainnettiin ja Vanhempainpuhelimeen otettu yhteyttä lähes tuhat kertaa. Vanhempia oli usein askartanut juuri yllä mainitut asiat. Miten asiat on tänä päivänä? MLL:n vuosiraportti vuodelta 2021 kertoo, että yhteyden otot ovat alle kymmenessä vuodessa yli kaksin kertaistuneet. Vanhemmuuden pohdinta oli toiseksi yleisin yhteyden oton syy ihmissuhteiden jälkeen. (Iltalehti 2013, MLL 2021)
Koen, että vanhemmuudesta voidaan puhua ääneen ja sen kaikista puolista vanhempien kesken, mutta se tarvitsee monesti rohkeutta tai turvallisen ilmapiirin. Vanhemmuuteen liittyvistä hankaluuksista puhuminen ammattilaisten kanssa vaikuttaa olevan korkeamman kynnyksen takana. Avun pyytäminen ja ongelmien esiin tuominen ammattilaiselle (neuvola, perhetyö, ohjaajat, koulu, lastensuojelu ym.) vaatii rohkeutta. Onko näin? Ja jos on, niin miksi? Helpottaisiko se, että ammattilaiset ottaisivat itse asioita enemmän esiin? Helpottaisiko se, että jo neuvolassa puhuttaisiin enemmän vanhemmuuden mahdollisista haasteista? Auttaisiko synnytyksen jälkeinen “vanhemmuuden valmennus”, jossa vanhemmat kohtaisivat ja saisivat tukea vanhemmuuteen ammattilaiselta sekä toisilta vanhemmilta? Pitäisikö perhetyön olla laajempi ja isommin mukana perheiden arjessa? Pitäisikö vanhempia kohtaava asiakastyö olla enemmän asiakkaan kuulemista kuin ohjeistamista?
Duodecim lehti on vuonna 2020 tehnyt yhteenvedon erilaisista tehdyistä tutkimuksista liittyen vanhempien tukemiseen. Pitkäaikaiset tutkimukset vanhemmuuden tukemiseen liittyvistä hankkeista ovat osoittautuneet monilla tapaa merkittäviksi vanhempien ja lasten hyvinvoinnin kannalta. Varhainen tuki ja varhainen puuttuminen vaikuttavat perheen hyvinvointiin sekä ehkäisevät psyykkisiä ongelmia. Ammattilaisten oikeanlainen koulutus sekä tieto toimivista menetelmistä auttaa työskentelyssä perheiden kanssa. Kotikäynnit, perheneuvonta, ammattilaisen kasvatustuki, perheryhmät ym. Erilaiset perheille kohdennetut palvelut ja tuet kantavat pitkälle jopa lapsen aikuisuuteen saakka. (Duodecim 2020)
Koko kylä kasvattaa- vanha sananlasku. Tänä päivänä “kylä” on laaja-alainen, moniammatillisista henkilöistä, vieraista ja lähipiiristä, naapureista ja eri alojen työntekijöistä sekä netissä kohdatuista henkilöistä koostuva yhteisö. Oikein voimat valjastamalla meillä olisi suuri voima ja taito. Vielä kuitenkin tarvitaan mielestäni työtä, jotta saadaan “kylä” toimimaan yhdessä.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Itselleni äitinä ja varhaiskasvatuksen ammattilaisena tämä postaus on ajankohtainen ja erityisen tärkeä. Esikoiseni syntyessä olin nuori, vaikkakin täysi-ikäinen ja vastuullinen aikuinen. Neuvolassa koin kuitenkin huonommuutta, kun ikäni otettiin toistuvasti esille mielestäni vähättelevässä valossa. Lapseni syntyessä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja koin olevani erityisen hukassa. Neuvolan terveydenhoitajalle en uskaltanut enkä kyennyt sanoa todellista tunneskaalani, vaan piilottelin ja häpeilin sitä, samalla kiillottaen äitiyden sädekehääni, jotta saisin hyväksyntää. Suoritin äitiyttä ja sen tuomia vastuita, vaikka sisälläni vallitsi tyhjyys ja suru. 10 – 20% prosenttia äideistä ja 8 – 10% isistä sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja uusiutumisprosentti seuraavien synnytysten jälkeen on 50 – 60% THL:n mukaan. Toipuminen on varmempaa, jos vanhempi saa tukea, mikä tietenkin edellyttää asiasta puhumista. Aihe on kuitenkin erityisen intiimi ja ainakin itseni kohdalla epäonnistumisen tuntu oli kova, enkä siksi kokenut voivani puhua aiheesta. Jotta muutosta voi syntyä, pitää se tuoda osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja normalisoida yhdessä muiden mielenterveysongelmien kanssa.
Käyttämäsi sananlasku “koko kylä kasvattaa” olisi ideaali, varsinkin perheille, joissa on vaikeuksia jollain vanhemmuuden aihealueella. Mistä tämä kylä kasataan, onkin vaikeampi asia, jos perheellä ei ole valmista tukiverkkoa. Tässä kohtaa voisi sosiaalihuolto astua kuvaan ja tuottaa enemmän palveluita perheille, palveluita joihin liittyy vanhemmuuden, parisuhteen ja perhe-elämän aihealueita tukevia palvelukokonaisuuksia.
Moi! Kiitos kirjoituksestasi. Mielenkiinnolla luin aihetta. Itse lapsettomana aikuisena tunnistan tekstistäsi ystäväpiirissäni olleita haasteita. En tietenkään pysty samaistumaan tunteisiin ja ajatuksiin, mitä uutena vanhempana kokee. Tiedän haasteista ainoastaan ystäväpiirini lasten myötä. Heidän kanssaan vuosien saatossa yhteydepidossa olleena ja haasteita vierestä seuranneena. Henkilökohtaisesti nuorempana koin hankalaksi juurikin puheeksi ottamisen -miten auttaa kun tuntuu että pitäisi olla valmiita vastuksia aiheesta josta minulla vielä vähemmän kokemusta ja tietoa kuin ystävälläni. Opin myös että on ihan ok ettei tarvitsekaan tietää vastauksia. Mielestäni ajatkin ovat muuttuneet, ystävieni lapset ovat suurin osa teini-ikäisiä. En tiedä missä määrin tänäpäivänä neuvoloissa kysellään tuoreelta vanhemmalta “Miten sinä voit” tms. Toivon että kysytään jokaisen kohdalla! Tai tuodaan esiin, että vaikeita tunteitakin saa olla. Tai että mitä ne vaikeat tunteet voisi olla. Miten niihin saa apua. Mistä muutenkin saa apua. Vaikkei asiakkaana pystyisi siinä hetkessä sanoittamaan oloaan, kerrotuista asioista jäisi kuitenkin muistijälki -“se neuvolan täti sano sillon et jos on vaikee olla ja kaikki tuntuu hankalalta niin voi ottaa yhteyttä…”
Kun mietin itseäni tulevana sosiaalialan työntekijänä, haluaisin uskoa että osaisin kysyä myös reippaalta, hymyilevältä ja kykenevän oloiselta tuoreelta vanhemmalta (tai miksei vaikka kouluikäisen vanhemmalta) myös tuon kysymyksen. Etten anna ulkoisen olemuksen huijata. Tai tee siitä mitään johtopäätöksiä. Erilaisista medioista muistan lähivuosien kampanjoita niin mielenterveydestä -masennuksesta yleisesti, lähisuhdeväkivallasta kuin päihdeongemista. Tästä kirjoittamastasi aiheesta en muista nähneeni koskaan mitään erityistä kampanjaa, yksittäisten julkisuuden henkilöiden puheenvuoroa lukuunottamatta. Tärkeitä aiheita kaikki, mutta tämän teeman osalta voisi yhdessä mielenterveyden ongelmien ja avun pyytämisen tai puheeksi ottamisen osalta lisätä yhteiskunnallista keskustelua. Tuoda aihetta esiin. Tuoda palveluita näkyvämmäksi.
Herätti ajatuksia ja oivalluksia tämä tekstisi joten vielä kerran kiitos!