Yksinäisyys

Meistä jokainen on varmasti joskus tuntenut olonsa yksinäiseksi. Jos ihmisellä on vaikeuksia säädellä tuntemuksiaan, saattaa hän tukeutua päihteisiin ja ikään kuin turruttaa ikäviä tuntemuksiaan. Vaikuttaa siltä, että pitkään päihteitä käyttänyt ihminen ei niinkään hae mielihyvää, vaan haluaa nimenomaan puuduttaa ikäviä tuntemuksiaan ja ikään kuin päästä pakoon. Päihteitä käyttäessä ihmissuhteiden ylläpito vaikeutuu ja läheiset saattavat kadota rinnalta ja yksinäisyyden tunne lisääntyy. Päihteiden käyttö myös aiheuttaa usein ihmissuhteiden lisäksi ongelmia myös työelämään ja terveyteen.

Mielenterveyspalveluissa miehet edustavat enemmistöä ja naisten näkökulma on jäänyt pienemmälle huomiolle. Naisten yksinäisyys on lisääntynyt ja yksinäisyys onkin yhteisenä keskeisenä tekijänä riippuvuuksina. Naiset eivät kovin herkästi hakeudu avunpiiriin, vaikka päihteiden käyttö olisikin ongelmallista. Naiset salaavat riippuvuuksiaan ja esimerkiksi juovat salaa tai puolison kanssa. Naiselle saattaa koitua kynnyskysymykseksi se, että avunpiiriin päästäkseen täytyisi tunnustautua päihteidenkäyttäjäksi ja jos palveluun tarvitaan lähete. Suoraan naisille suunnattuja palveluita on vähän ja tarvittaisiinkin erityisesti matalankynnyksen paikkoja.

Myös raitistumisen myötä voi kehkeytyä yksinäisyyttä. Kun päihteiden käyttäjä irtautuu päihteistä, täytyy hänen mahdollisesti aloittaa niin sanotusti täysin alusta. Hän joutuu opettelemaan uudet rutiinit ja opettelemaan mitä päihteetön elämä tarkoittaa. Hänelle saattaa olla välttämätöntä jättää ystäväpiirinsä, jottei valu takaisin päihteiden maailmaan. Kun on tottunut olemaan päihteiden vaikutuksen alaisena voi olla, että tunteiden käsitteleminen on haastavaa. Mahdollisesti taloustilanne on huono ja ihmissuhteet retuperällä. Voi myös tulla turhautumisen tunne siitä, että asiat eivät olekaan heti kunnossa ja kaikki normaalia. Esimerkiksi terapian kautta on mahdollista oppia käsittelemään tunteita. Ajan myötä asiat helpottavat, pitää vain olla kärsivällinen.  

Itse päihdeperheessä kasvaneena olen kokenut yksinäisyyttä sitä kautta, että varsinkin lapsena asia oli tabu. En muista, että olisimme koskaan käyneet keskustelua siitä, että asiasta tulisi vaieta, mutta meillä oli sanaton sopimus siitä. Salailu johti siihen, että minun oli hankala päästää ketään lähelleni. Ikään kuin se olisi tehnyt minusta huonomman. Nyt, kun itse puhun asiasta avoimesti, olen huomannut, että kaikki eivät siihen kykene. Olen kokenut, että yhteisten läheistemme on vaikea käsitellä asiaa. He painaisivat mieluummin päänsä piiloon ja jättäisivät asian sikseen. Ehkä herää ajatuksia siitä, onko merkit olleet aina näkyvissä ja he eivät ole huomanneet vai ovatko he aina tienneet ja tietoisesti halunneet jättää asian sikseen. Olen myös miettinyt paljon sitä, onko minulla oikeus puhua asiasta, jos kyseinen ihminen ei ole valmis siihen.  

Ajattelen, että salailu tekee asiasta entistä suuremman ongelman ja avoin keskustelu voisi auttaa monia. Vähintäänkin se, että on muitakin, jotka kamppailevat saman ongelman kanssa on ainakin minusta helpottava tieto. Olen seurannut riippuvaisen ihmissuhteita läheltä ja on ollut surullista huomata kuinka yksitellen ihmiset katoavat ympäriltä.  

Mikä jää jäljelle on yksinäisyys.  

Luru

Jätä kommentti

Vastaa