Miten masennuksesta tuli kansantauti?

Melkein jokaisella on nykyään jonkunlainen mielipide masennuksesta; mitä masennus tarkoittaa, ketkä siitä kärsivät, mistä se johtuu, miten sitä tulisi hoitaa vai tulisiko sitä hoitaa lainkaan. Minusta onkin hyvä asia, että näitä asioita pohditaan ja luodaan sillä tulevaisuutta. Kiinnostavaa on tutustua myös masennuksen lähihistoriaan, joka auttoi ainakin minua ymmärtämään paremmin nykypäivän toimintatapoja.

Kuva: Pexels

Masennus koskettaa nykypäivänä yhä useamman suomalaisen elämää. Se on myös suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeeseen ja lähes puoli miljoonaa suomalaista käyttää vuosittain masennuslääkkeitä. Masennuksesta on tullut Suomen merkittävin kansanterveydellinen ongelma, vaikka vielä muutama vuosikymmen taaksepäin vain harvat hakeutuivat hoitoon masennuksen takia. Näin kirjoittavat väitöstutkija Annastiina Mäkilä ja historian professori Petteri Pietikäinen Ylen artikkelissa 27.10.2019.

Miten masennuksesta on tullut suomalainen kansantauti ennennäkemättömällä vauhdilla? Tämän taustalla on laajempia yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia, eikä vain psyykkistä pahoinvoinnin kasvua. Suomalaisen masennuksen lähihistorian muutoksiin liittyy vahvasti uudet tautiluokitukset, lääkeyhtiöiden valtaistuminen ja diagnoosikeskeisen yhteiskunnan nousu.

Suuri käänne Suomalaisen masennuksen ja mielisairauksien historiassa tapahtui 1980-luvun lopussa, kun Suomeen tuli Yhdysvalloissa julkaistu uusi tautiluokitus DSM-III. Tästä alkaen mielenterveyshäiriöitä ja masennusta alettiin määrittelemään ensisijaisesti oireiden perusteella. Diagnoosin kannalta ei ollut oleellista potilaan elämäntilanne kuten esimerkiksi oireet työelämästä tai parisuhteen rikkoutuminen. Keskeiset tautiluokituksen tunnusmerkit olivat vähintään kahden viikon ajan jatkuneet väsymys, unettomuus ja mielihyvän menetys oireet. Uudessa oireisiin perustuvassa masennusdiagnoosissa sairauden kriteerit täyttyivät yhä useamman suomalaisen kohdalla.  

Masennuksen historiaan on ollut vahvasti vaikuttamassa myös yhdysvaltalaiset lääkeyhtiöt. Sairauden syitä alettiin oireperusteisen tautiluokituksen myötä etsimään ihmisten elämäntilanteen sijasta aivoista. Psyykkisten konfliktien sijaan alettiin puhumaan matalista serotoniinitasoista ja masennuslääkkeistä. Tämän taustalla vaikutti myös teknologinen kehitys, joka teki aivokuvantamisesta mahdollista. Uusi psykiatrinen ihmiskuva palveli erityisesti lääkeyhtiöitä, koska keskeisenä hoitona aivokemiallisiin häiriöihin pidettiin lääkitystä. Lukuisat ihmiset ovat saaneet apua masennuslääkkeistä, mutta niiden hyödyllisyydestä  on myös ristiriitaista näyttöä.

Yhteiskuntamme on muuttunut myös yhä diagnoosikeskeisemmäksi. Nykypäivänä on vaikeaa kuvitella yhteiskuntaa ilman diagnooseja. Monet viralliset tahot kuten sosiaaliturvajärjestelmä, oikeuslaitos ja vakuutusyhtiöt vaativat nykyään tarkkoja diagnooseja. Myös avun saaminen masennukseen edellyttää useimmiten diagnoosia. Diagnoosit tarjoavat sairauksiin apua ja turvaa. Niiden avulla voi saada esimerkiksi parantumista edistävää hoitoa ja sairaslomaa. Ongelmana nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin kapeakatseinen oirekeskeinen ylidiagnosointi. Oireita pitää ilman muuta hoitaa, mutta oireiden lisäksi olisi myös hyvä katsoa laajemmin syytä, minkä takia ihminen on joutunut ahdinkoon. Esimerkiksi työelämän kasvavat vaatimukset ovat monesti nykypäivänä loppuunpalamisen ja masennuksen syynä. Työperäinen uupumus ei kuitenkaan ole Suomessa virallinen sairaus, kuten esimerkiksi Hollannissa. Suomessa työntekijä, joka päätyy sairaslomalle uupumuksen takia, on usein saanut masennusdiagnoosin.

Vielä 1980-luvun alun Suomessa masennus ymmärrettiin sairauden sijaan monesti normaalina suvantovaiheena eikä sairautena. Masennus liitettiin aikaisemmin ensisijaisesti johonkin elämän vastoinkäymiseen, kuten läheisen kuolemaan tai työpaikan menettämiseen. Sairausdiagnoosin puuttuessa masennuksesta kärsiviä ei myöskään leimattu niin herkästi epänormaaleiksi. Nykypäivänä tarvittaisiinkin kulttuurista muutosta, jossa ihmiset voisivat olla surullisia, ujoja tai vilkkaita ilman, että se nähtäisiin heti sairautena. Sairausdiagnoosit ovat tärkeitä silloin, kun ihminen tarvitsee niitä, mutta monesti sairauden ja epänormaalin stigma voi olla itse sairautta vaarallisempi.  

Lähteet:

Annastiina Mäkilä ja Petteri Pietikäinen Masennuksesta on tullut uusi kansantauti – mutta mikä on oikeasti muuttunut, suomalaisten mielenterveys vai diagnoosit? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/10/27/masennuksesta-on-tullut-uusi-kansantauti-mutta-mika-on-oikeasti-muuttunut

Mira Karrasch ja Robert Whitaker Masentavatko masennuslääkkeet? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/15/masentavatko-masennuslaakkeet

2 kommenttia artikkeliin ”Miten masennuksesta tuli kansantauti?

  1. Karl Mikael Ramfeldt

    Kiinnostava kirjoitus. Itsekin olen käsittänyt, että masennusdiagnooseja ja erilaisia lääkityksiä siihen jaetaan suomessa liian helposti, puuttumatta vähän tai lainkaan itse ongelman aiheuttaviin tekijöihin. Lääkityksen kanssa pitäisi olla todella varovainen, koska pitkäaikaiskäytön tutkimuksia näistä lääkkeistä ei ole. Lääkkeitä määrätään jo hyvinkin nuorille henkilöille, vaikka aivot ovat iässä, jossa aivojen kehitys on tyypillisesti melko nopeaa. On selvää, että lääkkeillä on vaikutus tähän kehitysvaiheeseen. Pahimmassa tapauksessa ne lopettavat aivoissa tiettyjen aineiden tuotannon kokonaan. Aivot ovat sen verran tuntematon kapistus vielä tänä päivänä, että kaikki niiden toimintaa muokkaavat lääkkeet olisi syytä jättää viimeiseksi vaihtoehdoksi.

  2. Tuomas Heinämäki

    Kiitos Mikael kommentista. Hyviä pohdintoja ja hyvä, kun nostit esiin sen miten yhä nuoremmille määrätään masennuslääkkeitä. Minusta on myös hurjaa, miten lapsille ja nuorille määrätään yhä enemmän samoja masennuslääkkeitä, kuin aikuisille. Tutkimatta kunnolla, että tuleeko lapsille lääkkeistä erillaisia sivuvaikutuksia, ottaen juuri huomioon aivojen ja muun kehityksen, joka on vielä kesken. Varsinkin nuorten kohdalla olisi hyvä keskittyä enemmän siihen, että mitä masennuksen taustalla on. Usein taustalla on monesti varmasti ongelmia esimerkiksi perheessä, koulussa ja lähiympäristössä.

Vastaa