Ennen pysyvää kotia – Vastaanottokeskus perheen näkökulmasta.

Elämä vastaanottokeskuksissa on hyvin erilaista verrattuna tavanomaiseen asumiseen. Pienet huoneet, jaetut keittiöt ja yleiset tilat sekä useat eritaustaiset asukkaat tekevät siitä omanlaisen elinympäristön, moninaisine haasteineen. Arjen rutiinien puuttuminen, sosiaalisten suhteiden vähäisyys sekä toiminnan puute ovat vain muutamia ongelmia, minkä kanssa turvapaikanhakijat joutuvat painimaan. Tässä tekstissä lähestyn aihetta perheen näkökulmasta, ottaen huomioon sekä lasten että vanhempien tilanteet.

Jotta ymmärtäisimme aihetta paremmin, aloitamme hieman termeillä ja määritelmillä. Turvapaikanhakija hakee suojelua ja oleskeluoikeutta toisesta maasta. Mikäli hänelle myönnetään turvapaikka, saa hän pakolaisaseman.  Pakolaisella taas tarkoitetaan henkilöä, jolla on perusteltu syy pelätä joutuvansa vainotuksi lähtömaassaan etnisyyden, uskonnon, kansallisuuden, yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen takia. Vastaanottokeskus on paikka, johon turvapaikkaa hakevat majoitetaan kansainvälisen suojelun nimissä. Vastaanottokeskuksia ylläpitävät valtio, kunnat sekä eri järjestöt kuten SPR. Maahanmuuttovirasto valvoo keskuksien toimintaa ja järjestää vastaanottopalvelut, jotka sisältävät sosiaali- ja terveyspalvelut, tulkkauksen, vastaanottorahan sekä suomen tai ruotsin opetusta ja erilaista työtoimintaa.

Sairaala, Kuja, Käytävä, Huoneet, Osastot
Kuva: pixabay

Turvapaikanhakijoiden odotukset ovat monesti epärealistisia. Jaana Salo (2012) kirjoittaa gradussaan, että monet ovat ajatelleet heitä odottavan omakotitalo, työpaikka, lapsille kouluun pääsy sekä ennen kaikkea eroon pääsy kotimaan uhkista. Vastaanottokeskusajan jälkeen pääsy pieneen kerrostaloasuntoon on jo itsessään pettymys. Siitä mistä kyseiset harhaluulot ovat syntyneet voi vain spekuloida. Mahdollisesti internetin kautta levinneet kuvat paikallisten elintavoista on voinut nostaa odotuksia, tai sitten ihmissalakuljettajat voivat kaunistella todellisuutta, jotta saisivat enemmän asiakkaita. Joka tapauksessa jo vastaanottokeskusaika muuttaa nämä luulot hyvin nopeasti.

Ensimmäisenä ajatukset ovat tietenkin positiiviset. Perhe on päässyt vainojen alta pois ja uusi elämä odottaa. Sitten vastaan tulee turvapaikkaprosessi. Ensimmäiseksi perhe joutuu transit-keskukseen odottamaan turvapaikkapuhuttelua, jonka jälkeen päästään varsinaiseen vastaanottokeskukseen turvapaikkapäätöstä odottelemaan. Vastaanottokeskuksessa hetken elämisen jälkeen alkaa ajatukset muuttua negatiivisemmiksi. Omat huoneet ovat pienet, keittiötilat ja vessa ovat jaettuja muiden asukkaiden kanssa. Päivärutiinia ei monilla ole, ainoastaan koulua käyvillä lapsilla ja heidän vanhemmillaan sekä niillä onnekkailla muutamilla, jotka jotenkin ovat saaneet työpaikan. Sitten on vielä se, mitä Salokin (2012) omassa tekstissään korostaa, eli jatkuva odottaminen. Varmasti moni meistä jokaisesta on samaa mieltä, että odottaminen, silloin kun ei voi mitään muuta tehdä, on erittäin kuormittavaa henkisesti. Kuvitelkaapa siis, että tämä olisi teille jokapäiväistä. Joillekin se on.

Vanhemmille päiviin sisältöä tuovat yksittäiset erikseen järjestetyt retket, kielten opinnot ja kauppareissut.

Lapsilla on vastaanottokeskuksessa kahdenlaisia elämäntilanteita. Ne, jotka käyvät koulua ja ne, jotka eivät. Koulua käyvillä lapsilla on parempi tilanne, sillä heillä on jonkinlainen arkirytmi ja siihen kontrastina viikonloppu. Muilla lapsilla ei eroa arjen ja viikonlopun välillä juuri ole. Vanhemmatkaan eivät voi lapsiaan jatkuvasti valvoa ja hoitaja lapsille tarjotaan vain vanhempien suomen kielen tuntien ajaksi. Vanhempien henkinen kuormitus merkityksellisen tekemisen puutteen takia aiheuttaa sitä, ettei lapsistakaan jaksa samalla tavalla pitää huolta. Tällöin lapset saattavat kulkea päivisin käytävillä päämäärättömästi ja joutua hankaluuksiin. Vanhemmille päiviin sisältöä tuovat yksittäiset erikseen järjestetyt retket kielten opinnot ja kauppareissut.

Vastaanottokeskuksen asukkaat ovat teoriassa vapaita kulkemaan omia aikojaan. Monet keskukset ovat kuitenkin pienillä paikkakunnilla, pitkien etäisyyksien päässä kaupungeista tai keskuksista ja julkinen liikenne vähäistä tai olematonta. Tämä tekee vapaasta liikkumisesta haasteellista. Monet pitkäaikaisetkin vastaanottokeskuksien asukkaat ovat sanoneet, että eivät tunne suomalaista yhteiskuntaa koska eivät ole päässeet elämään sitä. Tämä paikallaan olo aiheuttaa paljon riitoja, niin perheen sisäisiä kuin ulkoisiakin.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta vastaanottokeskuksia tarvitaan. Turvapaikanhakijoiden kotouttaminen on tehtävä järjestelmällisesti ja hallitusti, johon vastaanottokeskukset ovat tärkeä välivaihe omaan asuntoon siirryttäessä. Ongelmat ilmenevät turvapaikkapäätösten tekemisen pitkittyessä. Mitä pidempään perhe joutuu olemaan ilman oikeaa kotia, sitä vakavammat seuraukset siitä on. Turvapaikkaprosessin nopeuttaminen olisi paras vaihtoehto. Mikäli tähän ei kyetä, olisi järkevää kanavoida resursseja siihen, että vastaanottokeskukset järjestäisivät päivittäin mielekästä tekemistä asukkaille, sillä tekemättömyys on se, mikä tappaa mielen.

Jätä kommentti

Vastaa