Olen aiemmalta koulutukseltani tanssinopettaja, ja olen kiinnostunut yhdistämään sosionomikoulutuksessani oppimia asioita aiemmin oppimieni taidepedagogisten taitojen kanssa. Siksi silmääni osuikin tämä artikkeli New York Timesista, jossa kerrotaan erityislapsien tanssitunneista ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä:
https://www.nytimes.com/2019/11/19/well/family/autism-children-dance.html
Artikkelissa kerrotaan, että eri tutkimukset osoittavat että esimerkiksi autisminkirjoon kuuluvalla lapsella, joka osallistuu sosiaalisesti aktiiviseen tanssimiseen (esimerkiksi tanssitunnille), sosiaaliset kyvyt kuten hymyileminen ja puhuminen ovat huomattavasti paremmat verrattuna lapseen, joka osallistuu vähemmän liikkeelliseen toimintaan (kuten esimerkiksi legoilla rakentelu). Lisäksi artikkelissa kerrotaan, että henkilö jolla on ongelmia verbalisoinnin kanssa, oppii ja pystyy kommunikoimaan liikkeen kautta.
Myös lapsien itsevarmuus vahvistuu tanssituntien myötä. He saavat myös tutustua tanssituntien kautta uusiin henkilöihin, joista useat heistä voivat olla samankaltaisessa elämäntilanteessa.
Tekstissä myös alleviivataan, että esimerkiksi autisminkirjoon kuuluville suunnattua balettituntia ei ns. helponneta yhtään. Tunnilla opetellaan aitoa, oikeaa baletin tanssitekniikkaa. Oppilaiden motoriset kyvyt, verbaaliset taidot ja itsetunto paranee samalla kun he pitävät hauskaa tanssin parissa.
Lehtijutun lopussa huomautetaan, kuinka tärkeää tanssiesityksissä mukana oleminen on erityislapsille. Esiintyessään he saavat näyttää kykyjään ja osaamistaan ja saavat mahdollisuuden osoittaa, niin kuin artikkelissa sanotaan, että he ”ovat enemmän kuin vain heidän diagnoosinsa”.
Puhuin aiemmassa blogipostauksessani taiteen tärkeydestä (tähän linkki), ja tämä New York Timesin artikkeli nostaa konkreettisesti tätä huomiota esille. Taide on muutakin, kuin viihdettä ja ”hassuttelua”. Se tuo ihmisiä ja ajatuksia yhteen, parantaa mielenterveyttä ja yleiskuntoa sekä sosiaalisia taitoja. Mikäli tällaisia hyötyjä saisi vaikkapa joidenkin fiktiivisten vitamiinipillereiden kautta, en uskoisi kenenkään kieltäytyvän niistä, maistuivat ne miltä tahansa. Miksi ei siis hyväksyisi todellisuutta, että tällaisia taikapillereitä ei ole olemassa, ja antaisi erilaisten taidealojen tuoda noita samoja hyötyjä omaan tai lähimmäisesi elämään? Mikäli kodissanne ei vielä harrasteta taidelajeja, toivoisin, että tuon artikkelin luettua taiteenharrastajien lukumäärä lisääntyisi.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Mielenkiintoinen artikkeli ja kiteytit sisällön hyvin!
Taidelähtöiset terapiat ovat vähitellen vakiinnuttaneet paikkaansa Suomessa, mutta niille olisi varmasti enemmänkin käyttöä. Niiden hyödyllisyydestä on selkeää näyttöä, eikä haittapuolia juurikaan esiinny.
Herääkin kysymys tulisiko kaikille järjestää mahdollisuus harrastaa jotain taidemuotoa? Lisäisikö se kaikkien hyvinvointia niin, ettei varsinaista terapiaa enää tarvittaisi entistä määrää?
Hei Joona,
olipa mielenkiintoinen artikkeli kiitos lukuvinkistä. Itse olen myös kiinnostunut taiteen ja sosiaalialan yhdistämisestä.
Olen välillä miettinyt, että ihmiset kaipaisivat pientä ravistelua. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, eikä kaikessa tarvitse olla paras. Miksei tanssiessa voisi nauttia siitä, että oma vartalo toimii, kunto paranee ja tulee lämmin vaikkei askelet menisikään aivan oikein.
Tai maalatessa on aivan sallittua nauttia väreistä ja tuntemuksista, vaikkei asetelmaa hedelmiksi tunnistaisikaan.
Luru