Elokuun alussa Suomessa astui voimaan oppivelvollisuuden laajentaminen, jota lähdettiin toteuttamaan ikäluokka kerrallaan. Laajennettu oppivelvollisuus tarkoittaa oppivelvollisuusiän nostamista 18 ikävuoteen sekä oppivelvollisuuden laajentamista toiselle asteelle perusopetuksen oppimäärän lisäksi. Laajennuksen tavoitteena on muun muassa lisätä koulutuksellista yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa sekä vähentää erilaisia oppimiseroja sen kautta, että jokainen nuori tulisi suorittamaan toisen asteen koulutuksen.
Tutustuttuani laajennettuun oppivelvollisuuteen varsinkin erityislasten sekä heidän vanhempiensa näkökulmasta, mieleeni painui eräs lukemani artikkeli erityislapsen vanhemmuudesta. Artikkelissa kuvataan perheenisän perspektiivistä perheen arkea ja siihen vaikuttavia tekijöitä, joista yksi on hänen 10-vuotiaan erityislapsen koulunkäynti. Espoolainen isä kuvailee kuinka kokee laajennetun oppivelvollisuuden sanojensa mukaan erävoittona, sillä se takaa myös erityisnuorille mahdollisuuden opiskeluun. Artikkelissa hän kertoo monen erityisnuoren tulleen siirretyksi lopulliselle työkyvyttömyyseläkkeelle peruskoulun jälkeen, mikä kasvattaa huomattavasti syrjäytymisen riskiä ja ruokkii eriarvoisuutta. Perheen isä toivoo toisen asteen koulutuksen mahdollistavan erityisnuorille erilaisia jatko-opintopolkuja kuin myös reitin työelämään paremmin kuin aikaisemmin.
Suurin ongelma erityislasten yhdenvertaisen koulunkäynnin sekä arjen mahdollistamisessa artikkelissa esiintyvän isän mukaan on vaihteleva palveluiden ja tuen tarjonta. Palveluiden tarjonta sekä niistä tiedottaminen on hyvin asuinkunnasta riippuvaa, mikä luo lisää suuria ongelmia. Erilaisia tukipalveluita koulussa ovat muun muassa tukiopetus, osa-aikainen erityisopetus, avustajapalvelut, erilaiset apuvälineet sekä yksilökohtainen oppilashuolto. Lisäksi on olemassa erilaisia palveluita vaikeisiin tilanteisiin, joista ei kuitenkaan ole hyötyä jos ei niiden olemassaolosta ole tietoa. Vanhemmat saattavat saada tiedon palvelun tai tuen tarjonnasta niinkin myöhään, ettei siitä ole lainkaan apua omassa tilanteessa.
Useissa kouluissa on pyritty lisäämään tasa-arvoa myös inkluusion avulla, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen oppilas osallistuu opetukseen tavanomaisessa opetusryhmässä. Myös toinen lukemani artikkeli tuo esiin eron kuntien ja koulujen välillä opetuksen ja tuen järjestämisessä. Keminmaalaisen äidin mukaan hänen erityislapsensa saama tuki ei ole ollut riittävää eikä lapsi ole kyennyt osallistumaan opiskeluun tavallisessa opiskeluryhmässä. Aihetta vaikeuttaa lisäksi myös asiantuntijoiden kuten opetusalan ammattilaisten erimielisyys erityis- ja pienryhmien tarpeesta.
Kolmannessa artikkelissa esiintyvä oululainen äiti kuvailee kuinka hänen erityislapsensa joutui eräänä kesänä käymään läpi rankan hoito- ja tutkimusjakson, jonka aikana vanhemman ja lapsen tapaaminen oli erittäin vähäistä. Kokemus oli lapselle niin karu, ettei ollut kykeneväinen palaamaan syksyllä kouluun. Perheen kotikunta ei kuitenkaan ollut valmis ostamaan lapselle paikkaa sairaalakouluun, minkä seurauksena äiti jätti työpaikkansa ja ryhtyi lapsen kotiopetukseen. Lukemissani artikkeleissa ja keskusteluissa nousee usein esiin eriarvoisuus koulujen ja kuntien tarjonnassa sekä palveluissa. Joillain paikkakunnilla lasten, nuorten ja vanhempien tuen tarjoamiseksi on paljon erilaisia mahdollisuuksia ja palveluita, joita muun muassa erilainen järjestötyö pyrkii mahdollistamaan kaikkien saataville. Jokaisen kolmen vanhemman mukaan palveluiden ja oikeuksien saamiseksi tulee niitä vaatia jopa monen vuoden ajan. Mainittujen perheiden kokemukset ovat vain pieni osa niistä kaikista, joita aihe koskettaa.
Lähteet
https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/oppimisen-ja-koulunkaynnin-tuki
https://yle.fi/uutiset/3-11896039
https://yle.fi/uutiset/3-10129379
Kuva: Pixabay
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta!
Mielestäni oppivelvollisuuden laajentaminen on hyvä asia.
Inkluusion tavoitteet ovat hyvät, mutta omat kokemukseni toteutuksesta ovat huonot. Olen keskustellut aiheesta myös ala-asteen opettajina toimivien ystävieni kanssa. He kokevat inkluusion haastavana. Erityistä tukea tarvitseva lapsi ei saa tarvitsemaansa tukea ja hän saattaa joutua muiden lasten silmätikuksi ja täten kiusatuksi. Erityistä tukea tarvitsevalla lapsella saattaa olla esimerkiksi äänellisiä tic-oireita, joille hän ei voi mitään, mutta ne häiritsevät muita oppilaita.
Opettajien resurssit eivät meinaa riittää edes ”tavallisen” opiskeluryhmän opettamiseen. He kokevat, että on väärin vaatia heitä suunnittelemaan opetusta erityisen tuen oppilaille, vaikka heillä ei ole erityispedagogiikan koulutusta. Heidän mielestään inkluusion onnistuminen vaatisi, että palkattaisiin lisää osaavaa henkilökuntaa sekä opettajille järjestettäisiin tarvittavaa lisäkoulutusta. Luokkakokojen tulisi olla myös pienempiä.
Mielestäni erityisluokkia, -kouluja ja -ammattioppilaitoksia tulisi olla enemmän. Esimerkiksi Vantaalla polikliiniseen opetukseen (tarkoitettu lasten- tai nuorisopsykiatrista tukea tarvitseville oppilaille, joilla on erityisen tuen päätös) paikkoja on vähän, mutta tarvetta paljon. Toivon, että resursseja lisättäisiin perus- ja erityisopetukseen. Siitä hyötyisi kaikki.
Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta! Oppivelvollisuuden pidentäminen on mielestäni hyvä asia ja vaikuttaa varmasti suuresti erityislapsiin.
Minua jäi kuitenkin häiritsemään tämä kuntien välinen eriarvoisuus lapsille tarjottavasta avusta ja palveluista. Mielestäni olisi erityisen tärkeää, että joka kunnassa olisi tarjolla samavertaista tukea ja palveluja. Tästä pitäisi tehdä jopa jokin yhteinen linjaus, jotta saatavalla olevat palvelut ja apu olisi kaikkialla samaa ja yhtä tasokasta.