On rauhallinen hetki päiväkodin lapsiryhmässä. Istahdan korituoliin vähän matkan päähän kotileikissä hääräävistä lapsista. Pitäisi tarkistaa puhelimesta, että huoltajat ovat kirjanneet lapsensa saapuneiksi ja merkata vapaalla ja sairaana olevat lapset järjestelmään. Joltain vanhemmalta on tullut tekstiviesti. Sekin pitäisi lukea ja siihen vastata. Näytöllä näkyy myös vastaamaton puhelu fysioterapeutilta, ja esimies on lähettänyt sähköpostia punaisen huutomerkin kera. Pyyhkäisen puhelimen näyttöä ja alan selata, mihin kaikkeen informaatioon täytyy reagoida.
Yhtäkkiä kotileikin kuhina keskeytyy, ja ympärilleni kerääntyy pieniä käsiä ja pieniä kasvoja, jotka uteliaina pyrkivät lähemmäs puhelimen näyttöä. Kotileikin pöydälle jäivät huolellisesti asetetut lautaset. Pikku tuolilla istuu mäyräkoira, ja kissa on kiivennyt pöydälle. Sillä on huivi päässään. Punainen pieni kannu, josta lapsi oli juuri kaatamassa koiralle kiisseliä, on kellahtanut kumoon.
Pahuksen vehje. Päiväni pysähtyy.
Monta odottavaa, uteliasta silmäparia katsoo välillä minua, välillä puhelinta. Hämmennyn. Harmistun. Huolestun. Näytän pikaisesti lapsille tylsää numerolistaa puhelimesta ja kehotan heitä palaamaan leikkiin, kaatamaan nälkäiselle koiralle kiisseliä ja antamaan kissallekin syötävää. Tiskaamaan leikkiastioita ja laittamaan nuket nukkumaan. Tekemään niitä pieniä tekoja, joita kolmevuotiaan kuuluu tehdä. Ihmettelemään, tutkimaan, laittamaan nukelle paidan päälle, kokeilemaan mahtuuko se vai ei, ja mistä aukosta käsi laitetaan. Lusikoimaan leikkilusikalla puuroa nuken suuhun ja pohtimaan yhdessä, kuka olisi pikkusisko, ja miksi koiralla on häntä. Nauramaan, neuvottelemaan, oppimaan elämää.
Huolestumiseni on niin suuri, että se pysäyttää päiväni. Mustakuorinen pieni vehje kädessäni keskeytti lasten hyvin alkaneen leikin. Tunnen syyllisyyttä. Jos olisin valinnut toisen hetken, toisen paikan, toisen ajan, näin ei olisi käynyt. Tein virheen, jota en osannut ennakoida. Pahuksen vehje. Pahuksen digitalisaatio. Mitä lapset odottivat näkevänsä puhelimesta? Ryhmä Hau -videon? Pipsa Possun? Musiikkivideon? Pelin? Ainakin sen täytyi olla jotain niin mielenkiintoista, että se voitti mennen tullen lasten keskinäisen kotileikin.
Tehtävänä opettaa, suojella ja rajata
Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2018, 26) mukaan monilukutaito ja tieto- ja viestintätekninen osaaminen on osa laaja-alaista osaamista, ja varhaiskasvatuksen tehtävänä on tukea lapsen oppimista myös näillä osa-alueilla. Oppimisen tukemisessa kasvattajan tehtävänä on tutustuttaa lapsi turvallisella tavalla digitalisaatioon ja mahdollistaa myönteisiä ja monipuolisia mediakokemuksia. Kasvattajan tehtävä on myös suojella lasta median haitoilta ja rajata sen käyttöä. (Mannerheimin lastensuojeluliitto.)
Kasvattajana minua huolestuttaa. Minua huolestuttaa se, että medialaitteiden sisältämä informaatio vie aikaa kasvokkaiselta vuorovaikutukselta. Päiväkotiin tulee lapsi puhelin kädessään katsoen piirrettyä “koska ei muuten suostunut lähtemään”. Taaperoikäisellä on rattaissa tabletti edessään, jotta hän malttaa pysyä paikoillaan. Koululaisten joulujuhlassa lapselle annetaan video katsottavaksi, jotta hän pysyy hiljaa. Ruokapöydässä pieni lapsi saa musiikkivideon eteensä, jotta vanhemman on helpompi syöttää häntä. Lapsen kertoessa päivän tapahtumista vanhemman katse on suuntautunut puhelimen näyttöön. Tuosta pienestä käteen mahtuvasta kapulasta on tullut keskipiste, jolla on valta, ja joka viihdyttää. Se jopa kantaa sitä vastuuta, joka kuuluisi vanhemmalle. Aikuiset maksavat laskunsa, seuraavat maailman tapahtumia, lähettävät sähköposteja, tarkistavat aikatauluja ja osakekursseja, viestittelevät kännyköillään. Tärkeitä asioita, täytyyhän ne tehdä. Mutta voisimmeko niin työssä kuin vapaa-ajallakin valita ajan ja paikan, ei niin kuin minä tein, vaan huomioiden lapsen tarve aikuisen läsnäoloon?
Empatiaa oppimassa, siipiä ja juuria kasvattamassa
Lapsi oppii vuorovaikutuksessa. Mielestäni taito, jonka oppiminen tässä ajassa on entistä tärkeämpää, on empatian taito. Lapsen maailma – lehdessä (2018) Kaisa Pasila toteaa, että aivotutkija Katri Saarikiven mukaan empatiataitojen kehittymiseen vaikuttaa perheen vuorovaikutus: Jos vanhemmat kertovat omia ajatuksiaan ja mielensisältöjään, lapsen kyky tunnistaa omia mielentilojaan kehittyy, mikä taas tukee hänen kykyään asettua toisen asemaan. Saarikiven mukaan ensimmäiset askeleet empatiaan otetaan jo aivan varhaisessa vuorovaikutuksessa, silloin kun aikuinen reagoi lapsen ilmeisiin ja eleisiin ja kiinnostuu asioista, joita lapsi osoittelee. Tärkeimpien varhaisten taitojen opettelussa – niin kotona kuin päiväkodissa – ei puhelinta tai tablettia tarvita. Siinä tarvitaan läsnäoloa. Tarvitaan vahvuutta ottaa vastaan lapsen kiukku ja lohduttaa, vahvuutta kestää elämän hiljaiset ja tylsät hetket, tarvitaan ilon ja surun jakamista, tarvitaan empatiaa. Tarvitaan sen opettamista lapselle, että aikuinen välittää ja näkee lapsen ja hänen tarpeensa, ja vastaa niihin. Vain aidolla läsnäololla, tunteiden huomioimisella ja tunnetaitojen oppimisen tukemisella voimme auttaa lasta kasvattamaan lujat, vahvat juuret ja siivet, jotka kantavat elämässä eteenpäin silloinkin, kun elämä heittelee. Vahvojen juurien turvin ihminen uskaltaa luottaa tulevaisuuteen ja ottaa luottavaisesti elämän haasteet vastaan.
Minkälaisia näkemyksiä ja kokemuksia sinulla on? Näetkö digitalisaation uhkana vai mahdollisuutena, ja missä menee raja? Katoaako aito läsnäolo? Avaa meille ajatuksiasi. Lähdetään yhdessä purkamaan digiaikakauteen liittyvien ilmiöiden mielenkiintoista vyyhtiä.
– Helmipöllö –
Lähteet:
Mannerheimin lastensuojeluliitto. Mediakasvatus varhaiskasvatuksessa. 2019. Viitattu 20.2.2020. https://www.mll.fi/ammattilaisille/varhaiskasvattajille/mediakasvatus-varhaiskasvatuksessa/ Pastila, K. 2018. Ovatko empatiataidot rapistumassa? Lapsen maailma 4.6.2018. Viitattu 20.2.2020. https://lapsenmaailma.fi/teemat/kasvu/ovatko-empatiataidot-rapistumassa/ Opetushallitus. 2018. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Viitattu 20.2.2020. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet.pdf
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Mielenkiintoinen postaus. Pyörittelen mielessäni hyvin samankaltaisia ajatuksia. Miksipä nykyään miltei jokaisessa päiväkodissa täytyy muistuttaa: laita puhelin pois, kun tuot ja haet lapsesi. Eikö tämän kuuluisi olla asia, jonka jokainen tajuaa ihan itse? Vaan ei ole.
Olen huolissani myös keskittymiskyvystä, lähinnä sen puutteesta. Tekstit lyhenevät jatkuvasti ja huomio herpaantuu ties minkä some-päivityksen takia. Ihan itselläkin. Tarvitsemme vieroitusta nopeasta tiedonkulusta. Hidasta ja rauhallista elämää. Rutiineja, etenkin lapsille, jotta turvallisuus ja ennustettavuus säilyy. Ruutuajan rajoitteita.
Kaikki tämä siksi, että voimme saada kaiken sen hyödyn, mitä digitalisaatio mukanaan tuo. Hyödyt ovat niin ilmeisiä, ettei niitä osaa edes sanoittaa. En ole kuitenkaan varma, kuinka paljon digitalisaatiota on syytä käyttää varhaiskasvatuksessa. Sopivasti. Asiantuntijat päättäkööt, mikä tämä sopivasti on.
Kiitos kommentistasi. Huoli lasten keskittymiskyvyn puutteesta on todella aiheellinen. Haasteita varhaiskasvatuksessa riittää! Jotta voisimme toteuttaa laadukkaasti meille annettua tehtävää, sekä yhteistyö huoltajien kanssa että päivähoidon perusasiat tulisi olla kunnossa. Tehtävämme on tukea lasten kasvua ja kehitystä, ja resurssien tulisi olla sen mukaiset. Pitkään lasten parissa työskennelleenä näen muutoksen lasten keskittymiskyvyssä. Rauhallista läsnäoloa, pienet, tasapainoisesti muodostetut ryhmät, riittävä, ammattitaitoinen henkilökunta, motivoivaa leikkiä, luontoretkiä ja tarkoituksenmukaiset tilat sekä avoin keskusteluyhteys perheiden kanssa, siinä mielestäni joitain avaimia kasvun tukemiseen. Mutta ikävä kyllä, niin kotona kuin päiväkodissakin lapset joutuvat liian usein kiireisen arjen keskelle. Itse koen tietetotekniikan käytön lisänneen varhaiskasvatuksen henkilökunnan työmäärää, ja siihen käytettävä aika on usein pois lapsilta.
Kiitos ajatuksia herättävästä aiheesta! Tämä on aihe joka puhututtaa meidänkin työpaikalla. Aivan kuten edellinen vastaaja kirjoitti olevansa huolissaan lasten keskittymiskyvystä, niin olen minäkin. Lapsien keskittymiskyky on selkeästi huonontunut. Ei jakseta kuunnella kirjaa loppuun tai vaihdetaan leikkejä jatkuvasti. Vaikka puhunkin 1-3- vuotiaista lapsista, sen valitettavasti huomaa.
Välillä olen huolissani myös omasta keskittymiskyvystäni. Some vie hirvittävän paljon aikaa, kun sitä alkaa miettimään ja olen pohtinut myös sometaukoa tämän vuoksi. Miksi se koukuttaa niin paljon? Tiede-lehdessä oli artikkeli älypuhelinten tyhmentävästä vaikutuksesta ja juuri keskittymiskyvyn heikentymisestä. Kun älypuhelinta hyödynnetään jokaisessa ongelmanratkaisussa meidän oma ajatustyö ja ongelmanratkaisutaidot niin sanotusti laiskistuvat. Jos näin on nähtävissä opiskelijoilla, entä varhaiskasvatusikäiset lapset, jotka jo nyt ovat riippuvaisia puhelimista?
Toki on tieto- ja viestintäpedagogiikassa myös paljon hyvää. Lapset oppivat tarkastelemaan ja analysoimaan Internetin valtavan tietotulvan sisältämää tietoa sekä käyttämään sitä oikein. He oppivat hyödyntämään uusia erilaisia työskentelytapoja, jolloin tieto-ja viestintälaitteiden käyttämisestä tulee luonnollinen osa työskentelyä.
Videoiden ja kameran käyttö on jo niin arkipäivää, ettei sitä lapsille oikeastaan tarvitse opettaa, mutta se minne kuvia voi laittaa ja minkälaisia, on se mihin he tarvitsevat neuvoa ja tukea. Kuten Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa sanotaan, lapsia täytyy neuvoa ja suojella median haitoilta. Tulevaisuudessa näitä taitoja tarvitaan vieläkin enemmän, joten yrittäkäämme opettaa lapsille kaikki tarvittava ja opetetaan heitä rajoittamaan digilaitteiden käyttöä. Siihen tarvitaan aikuisen esimerkkiä.
Kiitos kommentistasi! On hienoa huomata, että huolemme on yhteinen. Toivottavasti huoli otetaan todesta myös päättäjätasolla. Tällä tarkoitan resurssointia varhaiskasvatukseen. Ruohonjuuritasolla näemme päivähoidon haasteet, ja mielestäni ne on tehtävä näkyviksi myös päätösten tekijöille ja perheille. Kuitenkin tuntuu siltä, että varhaiskasvatuksen vastuuta lisätään koko ajan, ja lapsia otetaan ryhmiin ylimääräisinä, vaikka ryhmä olisi jo täysi. Samoin tehostettua tukea tarvitsevalle lapselle ei taloudellisista syistä aina myönnetä rakenteellista tukea, mikä näkyy koko ryhmän toiminnassa. Nämä eivät ainakaan tue lasten keskittymiskyvyn kehitystä. Olen huomannut saman asian, minkä mainitset kommentistassasi eli sen, että kirjaa ei jakseta kuunnella loppuun, aina ei edes ensimmäistä sivua. Pasova-projektini liittyykin satujen ja kirjojen lukemisen lisäämiseen yhteistyössä perheiden kanssa, jotta kuuntelun ja keskittymisen taidot sekä mielikuvituksen kehittyminen saisivat tukea.