Addiktio ja häpeälliset riippuvaiset

Pohdin pitkään ja hartaasti, mistä kirjoittaisin ensimmäisessä blogi- postauksessani. Mietin, aloitanko ylipäänsä kertomalla mikä on addiktio ja avaamalla erilaisia riippuvuuden tasoja. Päätän kuitenkin nyt luottaa siihen, että riippuvuuden käsite on suurimmalle osalle melko tuttu. Aiheeni suuntautuukin pohtimaan addikteihin kohdistuvaa paheksuntaa, sekä addiktien kokemaa häpeää. 

Lyhyesti: addiktio on jo pakonomaiseksi muuttunutta toimintaa, joka ei ole enää terveen omistautumisen rajoissa, vaan toiminta hallitsee jo selvästi elämää. (Raento & Tammi 2013.) Addiktio ei ole oma valinta. Se on sairaus, josta irti pääsemiseen ei useinkaan oma tahdonvoima riitä.  

Yksi päivä satuin viereen, kun porukassa keskusteltiin erään asuntoon tunkeutuneesta murtovarkaasta. Tuli ilmi, että murtovaras oli erittäin sekavassa tilassa ja lääkekaappiin kajoamisesta päätellen, kyseessä oli päihderiippuvainen henkilö. Keskustelussa eräs tokaisi, voitaisiinko päihteidenkäyttäjille perustaa oma yhteiskuntansa, antaa heille päihteitä, ja antaisivat heidän elää omassa kuplassaan keskenään päihtyneinä. Tämä saattoi olla vitsi, mutta äänensävy oli halventava ja kommentit kaikkea muuta kuin ymmärtäviä, kuten jo klassikoksi muodostunut “pitäisi viedä saunan taakse…”. Ymmärrettävää on toki, että tapahtuman uhria asia varmasti sillä hetkellä harmitti.  

Keskustelu saikin minut miettimään mitä tapahtuisi, jos tällaisen oman paikan tai yhteiskunnan todella rakentaisi. Jos joka päivä ei joutuisi kodista lähtiessään pelätä häpeää tai mahdollisesti paheksuvia ja arvostelevia katseita, voisiko riippuvaisuudesta pääsemiselle jäädä jopa paremmin voimavaroja? Tarvittaisiinko päihteitä yhtä paljon, jos ympäriltä lähtisi iso osa paineista, tässä vaatimusten valtameressä. Häpeä on mielelle vihollinen, mutta häpeääkään ei olisi ilman muita ihmisiä. 

Itsehillintä hyvästä vai pahasta?

Sosiaalipsykologian professori Anna Koski-Jännes kirjoittaa: ympäristössä, jossa itsehillintää arvostetaan, riippuvuudesta kärsivälle asiasta tulee helposti häpeällinen, mikä aiheuttaa halun salata ongelman, jolloin ongelmat vain pahenevat. (Paihdelinkki 2020)  

Suomalainen yhteiskunta tuntuu arvostavan itsehillintää. Kun esimerkiksi joku puhuu hieman kovemmalla äänellä, suomalainen herkästi kavahtaa. Olen nähnyt lukemattomia kertoja näin käyvän ja kuinka perästä seuraa paheksuvia katseita. On hienoa, että osataan olla hiljaa, antaa toisille tilaa ja osataan käyttäytyä. Tätä kutsutaan suomalaisesta kulttuurista puhuttaessa toisen tilan kunnioittamiseksi ja sitä se usein onkin. Joskus kuitenkin mietin, onko se myös tulosta korostuneesta individualismista ja tämän seurauksena jopa itsekeskeisyyteen ajautuneesta kulttuurista.

Hillittyä käyttäytymistä leimaa usein pidätetyt tunteet ja tukahdutetut perustarpeet, jotka filosofi-psykologi Arthur Janovin primaaliteorian mukaan jäävät sisälle jännitykseksi, jotka myöhemmin yrittävät päästä ulos erilaisen symbolisen toiminnan kautta, kuten erilaisina addiktioina. Tämä teoria on ehdottomasti lempinäkökulmani analysoida ihmisen toimintaa.

Oman ja muiden asenteiden pohdintaa

Ajatukseni jäivät tämän murtovarkaus- asian tiimoilta pyörimään paljon siihen, miten yhteiskunta ja jokainen yksilö suhtautuu päihderiippuvuuteen ja –riippuvaisiin. Ikävä tosiasia usein on, että mitä huonommin ihmisellä menee, sitä epähoukuttelevampi kaveri hän on ja sitä helpommin heitä myös syrjitään ja näin ongelmat taasen syvenee.

Monet tuntuvat olevan ymmärtäväisiä ainakin siihen asti, kunnes joku heistä tulee itseä liian lähelle. Olen monesti havainnoinut ihmisiä juna-asemilla. Melkein poikkeuksetta Helsingin rautatieasemalla törmää sekavissa olotiloissa oleviin ihmisiin, ja sitten siinä ympärillä olemme me muut. Havainnoin joka kerta muiden halveksuvia, luotaantyöntäviä ja karttavia tai sääliviä katseita. Havainnoin myös itseäni ja joskus olen huomannut taistelevani vastaan omiakin reaktioitani. Muistutan kuitenkin joka kerta itseäni ja haluaisin muistuttaa myös muita siitä, ettei addiktio ole missään tapauksessa itse harkitsemalla valittu tie. Myöskään huono-osaiseksi, yksinäiseksi tai köyhäksi ei valita ja päätetä tulla, vaan erinäiset asiat ajavat ihmisen siihen.  

Niin kuin perhosvaikutus, jokainen hyväksyvä ja ymmärtävä katse voi pelastaa monenkin päivän ja tuoda voimaa ja auttaa uskomaan parempaan, kun taas toisenlainen katse voi olla jollekin se viimeinen piste.  

Lähteet: 

Tuukka Tammi & Pauliina Raento 2013. Addiktio yhteiskunta – riippuvuus aikamme ilmiönä. Raento ja Tammi 2013. Helsinki. Gaudeamus.  

Arthur Janov 1970. Huutoa sisimmästä. Juha Maasola. 2. painos. Jyväskylä. Gummerus. 

https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/mielenterveys/riippuvuus

2 ajatusta aiheesta “Addiktio ja häpeälliset riippuvaiset”

  1. Hei Liisu,

    Pidin tosi paljon tästä kirjoittamasi postauksesta, itsellä nousi tunteet pintaan, koska olet tuonut hyvin tärkeitä näkökulmia esille, jota ei itse aina tule edes ajatelleeksi. Monet saattavat vieläkin ajatella, että päihderiippuvainen on itse aiheuttanut omalla toiminnallaan itsensä tuohon elämän tilanteeseen. Mainitsit tekstissäsi, että addiktio ei ole oma valinta vaan sairaus. Päihderiippuvaisuuden sairastuminen ei ole heidän päätettävissä, päihteet voi hallita elämää niin, että lopettamiseen ei tahdo löytyä voimavaroja. Voidaanko ajatella näin, että riippuvuus ”määrää kaikesta” ja sen kanssa joutuu elämään vaikka sitä ei tahdo. Addikti saattaa käydä taisteluita päänsä sisällä, mutta addiktio voi voittaa taistelun ja peli on taas hävitty.

    Surullista on, että tämän riippuvaisen elämään voi olla kytkenyt kasautuneita ongelmia: työttömyyttä, sairauksia, mielenterveysongelmia ja kokemus siitä, että ei ole osa yhteiskuntaa eikä kuulu muiden joukkoon.
    Kaiken pahoinvoinnin keskellä, päihderiippuvainen voi saada paheksuvia katseita, joka aiheuttaa eriarvoisuutta ja syrjintää, heitä ympäröi niin sanottu ”stigma”.

    Itse voin samaistua tuohon kirjoittamaasi tekstissä olevaan ”taistelemiseen omaa reaktioita vastaan”, kun näkee sekavissa olotilassa olevia ihmisiä, saatan havainnoida heitä usein rautatietorilla tai muualla. Heitä yritetään vältellä, heitä saatetaan katsoa paheksuvasti. Vartijat taluttavat heitä paikasta toiseen ja kaupassa tulee usein vartijoita heitä valvomaan. Eläminen eriarvoisessa asemassa ei ole helppoa ja toivoisin enemmän solidaarisuutta yhteiskunnalta. Nykyisin, kun näen päihderiippuvaisen, saatan kysyä itseltäni ”Mitäköhän on tuon elämässään tapahtunut?”, emme voi tietää etukäteen vastausta, mutta emme voi leimata ketään ulkoisen olemuksen perusteella.

    Kiitos vielä tekstistäsi! Tätä oli mielenkiintoista lukea.

Kommentoi