Joka päivä voi nähdä vaikkapa Helsingin päärautatieasemalla, kun kaksi maailmaa kohtaavat. Olemuksensa ”menestyneeksi” brändänneet uraohjukset vastailevat työpuheluihin samalla puikkeloiden asunnottomien ja narkomaanien välistä taksitolpalle. Katsekontaktia vältellään parhaansa mukaan, nenäänsä kurttuun nyrpistelevä ”menestyjä” saattaa oikeuttaa tämän asetelman itselleen ajatuksilla, jotka syventävät kuilua näiden kahden ihmisryhmän välillä – Mitäs eivät opiskelleet yhtä ahkerasti, tai ”ihan oma syy”. Mutta onko meillä kuitenkaan samat lähtökohdat? Taloudellinen pääoma on yksi eriarvoiseen asemaan asettava tekijä, mutta entä mielenterveys?
Ihmiset voivat yhteiskunnassamme yhä huonommin. Tuloerojen kasvaessa, sekä meitä ympäröivässä yhä individualistisemmin toimivassa pärjäämiskulttuurissa on yhä vahvemmat kilpailuyhteiskunnan vietit. Ei ole kahta samanlaista perhettä tai lapsuutta, mielenterveydestä puhumattakaan. Jos ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani kuilu syvenee hyvin- ja huonosti voivien välillä asenteiden ja ennakkoluulojen vuoksi, se sama kuilu myös levenee johtuen siitä, ettei meillä ole samanlaisia mahdollisuuksia pärjäämiselle keskenämme. On vaikea saada apua, kun omat resurssit eivät riitä ja yhteiskunta ei tule tarpeeksi vastaan – koronapandemian aiheuttamista vaikutuksista tilanteeseen puhumattakaan.
Vantaan kaupunginvaltuutettu Carita Orlando toi esille Valtuuston kokouksessa 20.9.2021 katsauksen Vantaan mielenterveyspalveluiden jonoihin: Psykiatrisille sairaanhoitajille on vantaalla Orlandon mukaan 200 potilaan jono, jonotusaika on muutamasta viikosta kahteen kuukauteen. Myös nuorten päiväkeskus Nupissa on 200 nuoren pituinen jono. Orlandon mukaan jonon pituus tarkoittaa käytännössä kolmesta neljään, mutta joissain tapauksissa jopa viittä kuukautta ennen palveluun pääsyä. Järjestystä pyritään priorisoimaan oireiden vakavuuden mukaan, mutta lievät oireet kerkeävät muuttumaan vakavammiksi pitkissä jonoissa.
Tällaisessa tilanteessa voi varakkaista oloista tuleva ihminen kääntyä halutessaan yksityisen palveluntarjoajan puoleen, mutta köyhät jäävät jonottamaan julkisten terveysasemien jonoihin. Raha siis mahdollistaa avun saannin mielenterveyden haasteisiin – Toinen käy yksityisellä psykiatrilla ja toinen joutuu taistelemaan saadakseen Kelan kuntoutuspsykoterapian tuen, joka on tätä kirjoitettaessa yksilöterapian kohdalla suuruudeltaan hulppeat vajaat 60€.
Lisäksi mielenterveyden haasteisiin liittyy rahoituspuolen ja jonojen lisäksi vielä tänäkin päivänä stigmaa vaikka olemmekin jo valistuneempia kuin vaikkapa ikäpolvi sitten, mutta kun soppaan lisätään vielä huono-osaisuutta – Ehkäpä sattui vain syntymään perheeseen jossa kärsitään päihdeongelmista ylisukupolvisesti, tai eletään velkavankeudessa, tarvittaisiin yhä enemmän ulkopuolelta saatua tukea perheeseen jotta voisimme aidosti taata samanlaiset lähtökohdat kaikille. Sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkolakin kirjoitti kerran lääkärilehdessä siitä, miten huono-osaisuus ja mielenterveyden haasteet noudattavat sosiaalisen ajautumisen teoriaa: Mielenterveyden haasteet laskevat toimintakykyä ja heikentävät tätä kautta toimeentuloa sekä henkilön sosiaalista asemaa (Pirkola, 2020). Ongelmat siis kasautuvat. Ihmisellä, joka ei ole saanut tarvitsemaansa apua mielenterveyden haasteisiinsa ei ole samanlaisia voimavaroja vaikkapa työuran rakentamiseen. Työttömäksi jääneen ihmisen asunnottomuusriski on moninkertainen työssäkäyviin verrattuna, ja onko ihan oikeasti jollekin yllätys, että asunnottomuuteen voi liittyä päihteidenkäyttöä. Kuka muka jaksaisi istua päivästä toiseen kadulla selvin päin?
Kun yksi lapsi kasvaa akateemisessa perheessä, jossa ruokapöydässä puhutaan politiikasta ja perheenjäsenillä on kattavat terveysvakuutukset, ja toinen lapsi kasvaa perustoimeentulon varassa elävässä perheessä yksin ruokapöydässä syöden, ei voi väittää että meillä olisi samanlaiset mahdollisuudet elämässä. Siksi on allekirjoittaneen mielestä ihmeellistä, kun emme ymmärrä asioiden seuraamuksia ja näiden seuraamuksien näkymistä elämässä. Huono-osaisuudesta voi tietysti ponnistaa, ja kyllä hyväosaisista oloista tulevilla ihmisilläkin on haasteita ja vaikkapa riski jäädä asunnottomaksi, mutta toisilla on paremmat turvaverkot ja erilainen resilienssi kuin toisilla.
pitäisi nenän nyrpistelyn sijaan nähdä päihdeongelman tai asunnottomuuden kokemuksen takana oleva ihminen, joka on todennäköisesti joutunut koetelluksi elämässään – ja joka ei ole ilmiselvästi saanut tarvitsemaansa apua. Ei kukaan ryhdy päihderiippuvaiseksi kiusatakseen muita, mutta tällainen mentaliteetti välittyy usein yleisessä keskustelussa. Vielä on matkaa siihen, että kohtaamme ihmiset ihmisinä vertailematta heidän kovaa onneaan meidän omaan resilienssiimme, mutta mielestäni hyvä aloitus ongelman korjaamiseksi olisi aikaisemmin saatava apu mielenterveyden haasteisiin ilman yksilön kannettavaksi kaatuvaa rahallista vastuuta. Myös vähäosaiset tarvitsevat mielenterveyspalveluita.
Suurin osa Showcasen blogeista on toteutettu osana Laurean opintojaksoja. Koko koulutustarjontaamme voi tutustua nettisivuillamme. Tarjoamme kymmenien tutkintoon johtavien koulutuksien lisäksi myös paljon täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia sekä yksittäisiä opintojaksoja avoimen AMK:n kautta!
Nostit kirjoituksessasi esiin todella tärkeän, erityisesti koronan pahentaman, aiheen. Kuten kirjoititkin, mielenterveyden ja taloudellisten haasteiden kanssa kamppailevilla ongelmat tuntuvat kasaantuvan. Mahdollisuuksille ei voi olla tasa-arvoa, jos lähtökohdat elämään eivät ole samat. Ja kenellä ne ovat? Mainitsemasi 200 potilaan jonot psykiatrisille sairaanhoitajille Vantaalla (pahimmillaan kahden kuukauden jonotusajalla), kuulostaa sietämättömältä. Lievät oireet kerkeävät muuttumaan vakavammiksi pitkissä jonoissa, akuutit tilanteet pahenevat nopeasti ja inhimillinen kärsimys lisääntyy ilman apua ja tukea. Jos tämän voi pikakaistalla ohittaa rahalla, on selvää, että raha tuo joillekin onnea. Tai ainakin apua, oikea-aikaisemmin. Mietin myös viestintää. Miten paljon helpompi on tavoittaa oikeat palvelut, jos niiden löytäminen ja niiden pariin pääsy on tehty sinulle vaivattomaksi ja olet niistä ylipäätään tietoinen. Vaihtoehtojen määrä ei käytännössä mielenterveyden hoidossa jakaannu tasaisesti erilaisissa taloudellisissa tilanteissa olevien, eri taustoista tulevien (esim. pakolaiset) tai edes eri alueilla asuvien suhteen valtakunnallisesti. Tilanne on vähintäänkin huolestuttava.
Mahtava kirjoitus erittäin tärkeästä aiheesta! Itse koen, että nimenomaan vähäosaiset tarvitsevat mielenterveyspalveluita. Kun on köyhä, työtön ja pahimmassa tapauksessa asunnotonkin, niin harvalla mielenterveys on enää siinä vaiheessa kohdillaan. On erittäin epäreilua, että he, joilla ongelmat ovat kasautuneet, joutuvat odottamaan mielenterveyspalveuita pidempään – jos edes ylipäätään osaavat hakeutua niihin. He tarvitsevat usein myös muitakin palveluita, kuin mielenterveyspalveluita ja todennäköisesti tiedostavat myös itse sen, niin kuinka monella riittää jaksaminen kahlata kaikkien niiden palveluiden läpi, jos pelkkä ajatuskin tuntuu raskaalta.