Ryhmätheraplay

Ryhmätheraplay on aikuisjohtoista, mutta samaan aikaan hyvin lapsikeskeistä, toimintaa. Theraplay perustuu normaaliin, hyvään äiti-lapsisuhteeseen ja siihen terveeseen vuorovaikutukseen, mitä näiden kahden ihmisen välillä on. Therapalyssa jäljitellään tätä suhdetta. Tavoitteena on luoda turvallisuutta ja iloa. Theraplay antaa lapselle rohkeuden ja vapauden kehittyä sekä riemuita hyväksyvässä ilmapiirissä omasta itsestä ja omista tekemisistä.

Lue lisää Ryhmätheraplay

Lapsuuslauantai

Tähän tekstiin ei tule kuin tämä yksi maininta Koronasta. Vaikka se hallitsee ajatuksiamme melko lailla siksi, että on täysin hallitsematon ja pelottava, sen sijaan, että avaisin virusproblematiikkaa, kerronkin teille tositarinan. Sekin kertoo jostain hallitsemattomasta ja pelottavasta.

Kuvassa äitini ja siskoni sekä minä Jakomäen 10 ja 20 välisellä kalliolla. Kuvan otti isäni.

Lapsuuslauantai

Se oli tavallinen lauantai-aamupäivä. Pakkauduttiin autoon Jakomäessä, tyttäret taakse ja isä serkkumiehen kanssa etupenkille.

Mentiin ostarille Kontulaan. Takapenkillä istuessani huomasin oudon hajun. Tunkkaisen, terävän ja epämiellyttävän. Se ei peittynyt edes Stimorol-purkalla. Isän käytös oli liioitellun rehvakasta, miehet etupenkillä nauroivat ja tupakoivat paljon.

Kontulankaari oli pitkä ja paljas. Tie kaartui loivasti vasempaan lähes koko matkan. Puut olivat vielä pieniä, vaikka talot olivat siinä missä nykyäänkin. Avasin takaikkunan ja hengitin raitista ilmaa.

Lapsenmieleni odotti jotain ihmeellistä, koko Ostari-sana oli kuin suuri lahjapaketti, täynnä jos jotakin tavaraa. Toivoin saavani jotain, jota olin aina halunnut: Tuoksupyyhekumin tai kauniin kynän.

Parkkipaikan löydyttyä noustiin autosta. Isä nosteli Lee-farkkujaan ja asteli sitten isoja askelia jalat sellaisessa asennossa, että jäljet näyttäisivät v-kirjaimilta, varpaat suuntautuneena ulospäin. Vieläkin oli tunnelma rehvakas. Minua oksetti, tupakansavu teki aina oudon olon. Hiljaisena astelin siskoni kanssa isäni perässä Alkoon. Pikainen käynti riitti sen yhden kirkkaan pullon hakuun ja sitten takaisin autoon. Nyt ilmassa oli odotusta, tunnelma oli suorastaan helpottunut.

Kotipihaan tullessa jäin siskoni kanssa ulos leikkimään.

Tiina Salo

Varmasti ei tarvitse vinkkejä tai vihjeitä siitä, mistä oli tämän perheen arjessa kyse. Ja että kyseessä on minun lapsuuteni. Tämä tapahtui 1970-luvun loppupuolella ja silloin oli moni asia toisin. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota jokaviikoloppuiseen juomiseen, joskus varsin isollakin porukalla. Ei tappelun ääniin. Ja niitä oli, saatte sen uskoa. Ei siihen, että lapset odottivat vanhempiaan töistä kotiin pihalla leikkien, ilman kotiavaimia tai kännyköitä. Meillä oli onneksi naapurissa Ekholmin täti, joka pystyi soittamaan äidille töihin, jos oli hätähetki. Vessaankin pääsi, jos oli ihan pakko mennä, se vasta olikin jännittävä Laventelin tuoksuinen, tekokukin somistettu ja pytyn kantta myöten karvalla koristeltu naistenhuone. Puhumattakaan siitä, että myös viikonloppuisin oltiin koko päivä ulkona. Leikittiin tai vain vietettiin jotenkin aikaa, odotettiin “Syömään!”-kutsua. Vaatteet ja suurin osa leluista tuli serkuilta vanhoina, nykyään sanottaisiin kierrätettyinä. Tanskassa oli joku rikas perhe, jolta tuli polkupyörä ja muuta hienoa. Tärkeintä on, että vaatteet ovat ehjät ja puhtaat, sanoi äiti aina. Pikkusisko ei jaksanut enää iloita puhtaudesta, kun sai vaatteet, jotka minä olin jo käyttänyt serkkujen jälkeen.

Tänä päivänä oma lapsuusaikainen perheeni ei saisi kauaa olla, niin kuin se silloin oli. Aika pian varmasti Lastensuojelusta otettaisiin yhteyttä ja perheneuvolassa käytäisiin keskustelu toisensa perään. Ehkäpä päädyttäisiin huostaanottoon jos toiseenkin. Tukiperhettä ainakin tarjottaisiin, jotta vanhemmat saisivat aikaa itselleen, harrastuksille mahdollisesti tai parisuhteen hoitamiselle. Tehtäisiin kaikki, jotta ylisukupolviselta köyhyyden taakalta säästyttäisiin. Keskusteltaisiin tiukkaan sävyyn alkoholin kohtuukäytöstä ja siitä, että kun vanhemmat tupakoivat ja juovat, lapsetkin todennäköisesti tulevat tekemään niin. Keskusteltaisiin siitä, että perheellä on keskinkertaista varmempi uhka syrjäytymiseen ja näin ollen suuret mahdollisuudet eristäytyä yhteisöstään ja mahdollisesti koko yhteiskunnasta… Tai mitäs sanot sosiaalialan ammattilainen, jos väitänkin, että sinä et aina tiedä, mikä on parasta kenellekin? Että se, minkä sinä koet hyväksi, ei sitä ehkä olekaan? Ja tässä tarkoitan ihan valtaosaa tavisperheistä, en niitä rikollisia, jotka käyttäytyvät eri tavoin hyvin väärin ja ovat rangaistuksensa ansainneet. Tai kun nyt voidaan todeta, että 1970-luvun lapsistakin tuli aikuisia ja ihan terveiden kirjoissa tässä on saatu pään puolesta olla, niin voitaisiinko ajatella, että jokainen aika tuottaa omanlaisiaan kasvatuksen hedelmiä. Että ihan ihmisiä tässä ollaan. Kun vanhemmat ovat kaikki parhaimpia mahdollisia ja silti aina saavat miettiä, että mitä tuli tehtyä oikein ja mitä väärin, että annettaisiin vähän armoa. Että kuunneltaisiin ja kuultaisiin tarkasti, puhuttaisiin vähemmän ja harkiten. Tuettaisiin ja ymmärrettäisiin myös niitä vanhempia. Miltäpä se tämä kuulostaisi?

Hei, me leikitään!

Olemme neljä varhaiskasvatuksessa työskentelevää sosionomiopiskelijaa Vantaalta. Heidi, Minna, Anu ja Anneriina kirjoittelee vuoroittain ajatuksiaan blogiimme, jota kirjoitamme opintojaksoon liittyvän tehtävän yhteydessä. Olemme nuoria, vähän vanhempia, kokeneita konkareita ja vasta-alkajia. Blogissamme sukellamme leikin ihmeelliseen maailmaan varhaiskasvatuksessa.

Juuret ja siivet

”On kaksi asiaa, jotka voimme toivoa jättävämme lapsillemme: juuret ja siivet.” Tässä sanonnassa asuu viisaus ja lähtökohta elämälle. Riittävän vahvat juuret ja kyllin kantavat siivet tukevat ja kannattelevat ihmistä silloin, kun maa järisee ja myrskytuuli tuivertaa. Ne kannattelevat ihmistä myös silloin, kun on päätösten teon ja epäröinnin aika.

Lue lisää Juuret ja siivet